Mieleeni muistuu muuan tapaus kouluajoilta. Koko kevään olimme harjoitelleet lauluesitystä lukuvuoden päätösjuhlaa varten. Laulussa oli vauhdikas, polkkatahtinen melodia, joka ei suinkaan ollut mikään helposti opeteltava. Siinä vuorotteli useita toisistaan poikkeavia taitteita, joiden sävellaji muuttui sattumanvaraisesti opettajan innoituksen ja humala-asteen mukaan. Laulu päättyi hyvin kimeisiin kiljahduksiin. Laulu kertoi metsänväen elämästä ja siitä, millaisia unia se näki. Opettaja alkoi jo hermostua, kun juhla läheni, emmekä olleet oikeastaan edistyneet ensi säveliä ja tavuja pitemmälle. Kokoonnuimme varhain joka aamu juhlasaliin harjoittelemaan. Muulloin sitä käytettiin voimistelusalina. Se oli niin suuri, että tarvittaessa kaikki koulun luokat olisivat voineet olla siellä yhtä aikaa liikuntatunnilla. Silloinkaan eri luokkien oppilaat eivät välttämättä olisi nähneet toisiaan. Katosta roikkuvat voimisteluköydet olivat niin raskaat, että niiden heilahdellessa oli varottava osumasta tielle tai muuten olisi voinut saada aikamoisen tällin. Salin katto oli niin korkealla, ettei köyden toista päätä näkynyt ollenkaan. Kaikki eivät edes olleet varmoja, oliko toista päätä olemassakaan. Kun köyttä sen ollessa aloillaan tunnusteli kädellään, siinä tuntui joskus omalaatuinen värinä. Se aiheutti jokin ilmiö ylhäällä korkeuksissa, josta ei voinut saada mitään tietoa. Kerran, kun olimme taas harjoittelemassa ohjelmanumeroamme, muuan oppilas sai päähänsä sännätä estradilta alas saliin ja lähteä opettajan ankarista kielloista piittaamatta kiipeämään köyttä pitkin ylös. Siinä oli muhkuroita, jotka helpottivat kiipeämistä. Pojan ähinä ja puhina vaimeni vähitellen ja paljaina vilkkuvat jalat katosivat näkyvistä. Opettaja seisoi köyden juurella ja pui karjuen nyrkkiä, muttei siitä mitään apua ollut. Oppilaasta ei kuultu sen koommin mitään. Poliisit kävivät paikalla, mutteivat uskaltaneet kiivetä, laativatpa vain joutavan kuulustelupöytäkirjan.