sunnuntai, 15. huhtikuu 2018

Tunturissa

Eilisen kirkkaan auringonpaisteen jälkeen aamusumu yllättää. Näen valopallon kiitävän leirin poikki, kuuluu merkillistä jyrinää. Eräs matkalaisista uskaltaa vasta nyt kertoa Pältsan rinteessä kokemastaan: jokin sähikäistä muistuttava luikersi jalkojen juuresta, voimakkaasti suhisten. Olisiko se voinut olla pyörrevirtaus? Joku vitsailee, että ehkäpä havaintoa innoitti tunturiunikon huumaava tuoksu.

Lounaan aikoihin tulemme kummalliselle savimerelle, joka hötkyy ja löllyy rahkasammaleen alla. Hypimme kuin kakarat sammalmättäillä, niiden alta pursuaa kiiltävää, kiinteää savea. Otan sitä kimpaleen nyrkkeihini ja alan muovata, mutta sepä ei tahtoni mukaan taipuilekaan, vaan pyörii kämmenissäni kuin liukas kala. Jokin merkillinen, korvaton olio siitä kuivuessa sukeutuu. Painan pääni sammaleeseen; syvältä kuuluu savimassojen lotina ja möyryäminen. Äkkiä sammalmatto poksahtaa auki. Mutainen pitkäkaulainen olento kurkistaa silmät saven peitossa maisemaa ja painuu sitten takaisin savimeren kätköihin.

Kalliontöyräällä, jota ympäröivät solisevat virrat, pyrähtelee parvi mustavalkeita pulmusia.

Usva lepää yhä maiseman yllä. Kuljemme maastossa peräkanaa, toisistamme kiinni pitäen. Läheisessä kanervikossa vilistää sopuli, joka jupisee itsekseen tietäjältä vietäväkseen saamaansa viestiä. Kitsin putouksellakin näkyvyys on vielä niin kehno, että sen vesi näyttää putoavan suoraan taivaasta.

sunnuntai, 8. huhtikuu 2018

Ylämaalla

Nessin vuonojärvi on pitkä, kapea ja mittaamattoman syvä. Erotan hirviön korkealta kalliolta heti ensi katseella, se tekee järven kaivosmaisen tyyneen pintaan vanaa aivan pinnan alla uidessaan. Juuri ja juuri voi kuulla valtavien räpylöiden verkkaisen läpiköinnin. Hirviön – tai oikeastaan kauniin esihistoriallisen olennon - latinankielinen nimi on Aquatalis Pestia, tämän nimen sille antoi Pyhä Kolumba, joka harhaili Ylämaan nummilla 500-luvulla. Hän oli kuullut matkallaan oliosta ja halusi houkutella sen esiin työntämällä tylysti munkkinsa järveen ja estämällä hänen pääsynsä rannalle, niin että tämän oli uitava vastarannalle. Munkki oli saanut kalliolta alas kieriessään haavan sääreensä ja Pestia aisti vuotavan veren. Se nousi pintaan miehen takaa ja sai aikaan raivokkaan hyökyaallon. Parilla terävän nokkansa puraisulla se repi munkin palasiksi ja hotki suihinsa. Se jopa leikitteli ruoallaan heittelemällä munkkiparan palasia ilmaan ja nappaamalla sitten taidokkaasti kopin. Kolumba istuskeli kalliolla ja nauroi kippurassa niin, että vesi vain tursui hänen pikkuruisista silmistään.

Saavun Invernessiin, Ylämaan hieman sotkuiseen, mutta vauraaseen pääkaupunkiin. Macbethin kerrotaan oleskelleen täällä, piileskelemässä kostonhimoisia linnapäälliköitä.

Mary, Queen of Scots, vieraili kaupungissa 1500-luvulla. Linnanvouti ei päästänyt häntä jonkin tietokatkoksen takia linnaan, antoipa hänelle vain pahanmakuisen karamellin ja käski laputtamaan tiehensä. Mary ei tästä pitänyt, vaan määräsi sekä voudin että osan linnanväestäkin hirtettäväksi. Myöhemmin hän tosin katui äkkipikaisuuttaan ja tilasi hyvitykseksi linnasta laatikollisen makeisia.

Korkean mäen päällä sijaitsevan linnan pihassa on viehättävä Flora MacDonaldin patsas. Tämä skottien kansallissankari oli ja on yhä rahvaan keskuudessa suosittu; hänet tunnettiin ystävällisyydestään ja  lempeydestään.  

   

maanantai, 2. huhtikuu 2018

Juopuneita enkeleitä

Ensimmäiset dokumentit viskin valmistuksesta Skotlannissa ovat 500 vuoden takaa. Kuningatar Victoria oli viskiin mieltynyt, ja sen totisesti huomaa häntä esittävistä muotokuvista, vaikka taidemaalarit ovatkin hienotunteisesti koettaneet häivyttää ilmeisimpiä merkkejä. Hänen nenänsä oli paisunut ja verisuonten katkeilun takia punertunut, niin että se muistutti valtaisaa miehen elintä. Victorian kerran harhaillessa Glenlivetin seudulla hänelle ilmestyi enkeli, joka käski perustaa paikalle tislaamon. Victoria antoi mahtikäskynsä ja niin alkoi maineikkaan Glenlivetin mallasviskin valmistus. Käyn skotlantilaisen ystäväni kanssa tislaamolla. Ohra turvotetaan ja sokeroidaan kymmenien tuhansien litrojen vetoisissa tankeissa, joissa makealta tuoksuvaa massaa hämmennetään verkkaan pyörivillä puulavoilla. Alkuperäisen sekoituslavan kerrotaan olleen palanen mastoa, peräisin purresta, jolla muuan pyhimys purjehti Skotlannin pohjoispuolella ja haaksirikkoutui ankarassa myrskyssä Hebridien saarille. Ihailen pronssisia tislausastioita ja korkeita kolonneja, joiden posliiniset portaat ovat leveät kuin saunan lauteet. Niitä pitkin kiipeillessään yhä kirkastuva neste vähitellen saavuttaa jumaluuden. Vasta valmistunutta tislettä varastoidaan bourbon-, sherry- ja konjakkitynnyreissä vähintään 8 vuotta. Varastoinnin aikana kypsyvää viskiä eli uiskebeathea haihtuu tynnyrien tammilautojen läpi ilmaan. Haihtuvaa nestettä kutsutaan nimellä Angel Share.

Viskin valmistus on aina ollut kirkon suojeluksessa, jo siihen aikaan, kun se vielä oli laitonta. Kirkon lattioiden alta jopa siirrettiin ylimysten hautoja viskitynnyreiden tieltä. Palkaksi suojelusta kirkkoisät saivat osuutensa viskistä ja keskiajalla saarnat olivatkin usein kovin meluisia. Pappi elehti ja huitoi käsillään ympäriinsä, naama punoittaen, poistuipa välillä kesken saarnan sakastiinkin. Joskus pappi sammui saarnastuoliin, tämä tosin johti piispan pitämään ankaraan puhutteluun.

Varastoinnissa haihtuvaa viskiä siis kutsutaan enkelten osuudeksi ja joidenkin varastojen katossa on yhä nähtävillä siipien painaumia ja enkelinmuotoisia aukkoja. On olemassa perimätieto, jonka mukaan muuan taivaallinen ilmestys Skotlannin nummella olisi sattunut väärässä paikassa, kun siellä liidellyt enkeli olisi päihtyneenä erehtynyt suunnasta joitakin kymmeniä maileja. Asian todenperäisyyttä on tietenkin mahdotonta tarkistaa ja papisto vaikenee; joka tapauksessa paikalle perustettiin Pyhän Ilmestyksen kirkko.  Siellä ei ole tapahtunut yhtään ihmettä ja itse kirkkokin on palannut maan tasalle lukuisia kertoja.   

perjantai, 30. maaliskuu 2018

Kissa

Matkalla ylös vuorelle käyn hylätyssä hotellissa. Miksi se on hylätty, sitä en tiedä. Ruosteinen mainoskilpi kitisee navakassa tuulessa. Vastaanotossa on pölyinen hotellikirja, johon asiakkaat ovat jättäneet viestejään. Siellä on matkakuvauksia ja valokuvia. Eräässä kuvassa poseeraa kireäilmeinen pariskunta. Näkee selvästi, että kamerassa on ollut itselaukaisija ja että on ollut kiire ehtiä kuvausasentoon. Heillä on hienot asut yllään, naisella jonkinlainen kansallispuku ja miehellä smokki. Kuvan viereen kirjoitettu tervehdys on pakotettu, ankaran muodollinen ja jäykkä. Alla on on outo merkki, kuin vaakuna. Siihen on kaiverrettu mies, joka on työntämässä suurta miekkaa vatsaansa. Toisessa kuvassa on iloinen seurue terassilla illansuussa, jokaisella lasi kädessään kohotettuna. Kaikki näyttää muuten olevan kunnossa, mutta taivaalla loistaa yhden sijasta kaksi kirkasta kuuta.  En keksi mitään selitystä. Hotellikirjan viimeisellä sivulla joku tähtiharrastaja kertoo havainnoistaan. Hän kuvailee pitkäpiimäisen tarkasti kaukoputkeaan, jonka on itse rakentanut. Hänestäkin on vähän outo kuva: hän istuu hymyillen puutarhakeinussa, vierellään kengurun näköinen otus turbaani päässään.

Illalla istun rannalla kirjaa lukien. Kirjan nimi on ”Hassunkurisia kertomuksia aurinkoisista maista”. Nauran monta kertaa ääneen lukiessani. Pikkuruinen kissanpentu tarkkailee minua hiekkakumpareen takaa. Se juoksee nopeasti luokseni ja puraisee kokeeksi jalkaani. Kun potkaisen, se pelästyy ja vetäytyy kauemmas. Hetken päästä se tulee takaisin ja ryömii jalkojeni alle piileskelemään emoaan, joka sitä raivoisasti karjuen kutsuu.   

maanantai, 26. maaliskuu 2018

Pythagoras

Pythagoraan väittämä: Kaksi runoilijaa kohtaa pölyisellä tiellä, suurten plataanipuiden ravistellessa aurinkoa. Toisen viinileili on täysi, toisella tyhjä. Toinen sanoo: ”Katso, minä täytän Sinulle leilistäni ja saamme runoja yhden sijasta kaksi”.

Saarta väijyy punasilmäinen piru, hotkaistakseen sen suihinsa. Toinen silmä killuu idässä, toinen lännessä. Niillä se kurkkii vuoronperään verhon takaa ja vetää taas päänsä pois. Näin syntyi tarinan mukaan auringonlasku ja -nousu, kertoo eräs paikallinen koira minulle N:n pikkukaupungissa, jonka kapeilla kujilla tuuli ulvoo. Se kulkee pienen matkaa edellä kulmaukseen saakka ja jää odottamaan. Poikkean kahvilaan ja ostan sille luita ja papumuhennosta.

Aamulla kirkosta kuuluu ankara kelloin moikina ja kilkutus. Soittaja seisoo tornissa kellastuneet nuotit edessään ihmeellisessä valossa, pirunkuvia täyteen maalatun kupolin alla. Hän lyö vasaralla vuoronperään erikokoisiin kelloihin. Vieressä seisoo takkuinen poika nuottilehteä kääntämässä, aamuäreyttään haukotellen. Joka haukotuksella hänen suustaan hypähtää pikkuruinen hopeinen hevonen, joka lähtee laukkamaan ilmojen teille. Niitä on jo monta, ne kiertävät täyttä ravia tornin ja katoavat taivaalle.

Lähtiessäni kaupungista bussin edessä jyrryttää kuorma-auto, jonka lavalle on lastattu valtava, puolelta toiselle huojahteleva tuoliröykkiö. Tuolit on kerätty eilisillan teatteriesityksestä. Niistä huokuu vielä näytelmän oikukas tunnelma. Ylimmäisen tuolin karmilta roikkuu nuhjuinen puvun takki ja irtonainen roolinaamio.  Lastin hytkähdellessä tienmutkissa ne näyttävät heräävän yhdessä henkiin.