maanantai, 11. syyskuu 2017

Lassi

”Ja nyt Viljo Vesterinen soittaa Säkkijärven polkan”, kuulutettiin radiossa. Lassi-eno rupesi itkemään, niin kuin aina kun se oli kännissä ja tuli harmonikkaa. Etenkin Vili Vesteristä, Karjalan kaunista poikaa. Pillahti Lassi itkuun silloinkin, kun sota-ajasta udeltiin. Siitä se ei koskaan puhunut, ei selvinpäinkään. Lassi oli mennyt sotaan nuorena vapaaehtoisena. Se oli niin innoissaan, että lähti kotoa sukkasillaan kokoontumispaikkaan, äitini kertoi. Vasta pihalla huomasi ja palasi hakemaan saappaat.

Lassin sota päättyi kuitenkin jo kuukauden kuluttua. Se järkyttyi pahasti kun sen kaveri kaatui Keljassa joulukuussa. Sitä ammuttiin päähän, pääkuori meni säröille kuin lasiruukku. Lassi makasi jäisellä pellolla ihan sen vieressä.

Jatkosodassa Lassi oli kotijoukkojen esikunnassa eikä enää joutunut vaaran paikkoihin.

Näin Lassia, kun se kävi joskus meillä äitiä tapaamassa. Pullo sillä oli aina mukana, se ei kai oikein osannut seurustella ilman viinaa. Humalassa se itki ja nauroi vuoron perään, laski leikkiä ja retkutti käsiä polviinsa. Seuraavana aamuna, kun piti lähteä töihin, se oli säästänyt pari naukkua krapulaa lievittämään. Se oli rakennuslaitoksella töissä. En tiedä tarkalleen mitä se teki, mutta työporukan kanssa se kierteli pitkin kaupunkia.

Nämä asiat Lassista olin tiennyt. Kunnes luin hänen päiväkirjansa.

Päiväkirja löytyi hiljattain kuolleen äitini jäämistöstä. Muistiinpanot alkavat talvisodasta. Lassin kaatuneen sotakaverin nimi oli Robin. Lassi oli piirtänyt päiväkirjan lehdille hänestä kuvia. Ne olivat niin herkkiä ja aistillisia, pehmein vedoin luonnosteltuja, että aloin epäillä heillä olleen jonkinlainen suhde. Päiväkirjan välistä tipahti valokuvakin, rykmentin kirjurin heistä ottama. Lassilla käsi Robinin harteilla. Urheat suomalaiset homosoturit, ajattelin.

Sodan päiviltä on joitakin muistiinpanoja, kaikki ilman päivämäärämerkintöjä:

”Uhka kuin talvinen usva. Päivät yhtä levotonta odotusta. Robin nukkuu huonosti, olen huolissani. Taivaanrannassa loimottaa. Ryssän tiedustelukone ammuttiin alas, se putosi jonnekin metsänrajan taa, josta kuului kova paukahdus”.

”Ryssiä hiiviskelee tuolla jossain kuin mustia saatanoita. Pitänyt Robinia yöllä kädestä, kun se valitti unihorteessa. Niin hento käsi”. Tämä merkintä saattaa olla 8. joulukuuta, sillä siinä mainitaan Robinin kertoneen, että oli Sibeliuksen ”födelsedag”.

”Sää muuttuu nopeasti. Helvetin kylmä nyt. Pelottaa nostaa päätä ylös, tähdätä ja ampua. Kuolema leijuu kaikkialla. Paska kivääri, mutta parempaa ei ole”.

”Robin ampui tänään ryssän. Se näytti pelästyneeltä, kun ryssä jäi paikalleen makaamaan eikä enää liikkunut”.  

Robinin kuolinpäivän sivu oli täynnä mustaksi tuhrittuja ristejä. Ja niiden alla runo:

Suuri risti ajelehtii taivaalla

se lipuu hitaasti eteenpäin

Tuulessa se kääntyy raskaasti naristen

ja nousee pystyyn

sen päällä ei enkeli istu

ja minne sen varjo osuu

siellä kaikki kuolee

 

Sodan jälkeen vuoden 1940 syksyltä merkintä: ”Talvisodan muistomitaleita jaettu. Enpä saanut. Pitävät pelkurina”.  

 

Jatkosodan ajalta useita sivuja on revitty irti jonkinlaisen raivon vallassa. Hieman yllättävä maininta suhteesta esikunnan naiseen on jäänyt:

”Nain keittäjä-Ullaa takaapäin vaatevarastossa. Paksu se on, ja jumalattomat utareet. Se mylvi kuin kiimainen lehmä”.

Siinä oli Lassin jatkosota.

 

Sotien jälkeen alkoi jälleenrakennus,  työ - ja vapaa-ajan riennot. Lassi kertoi mieltymyksestään nuoriin poikiin:

26.5.1952: ”...erityisesti suomenruotsalaiset lukiolaispojat ovat herkkuja. Olen kiikaroinut niitä kalliolta kun ne ovat uimassa Eiran rannassa. Niin ihanan sorjia ja vaaleita, kuin kiiltäviä salakoita! Hypyttäisin niistä jokaista pylly paljaana sylissäni, hyväilisin ja ottaisin sitten väkisin”.

Viisikymmenluvun puolivälissä hän kävi kesällä siskonsa luona Kalajoella: ”Näin joessa kahlaavan suuren miehen valkoinen kaapu yllään. Luulen että se oli Jeesus. Kysyin siltä: ”Onko Robin taivaassa?”. Se vastasi : ”En tietä”. Sitten se alkoi lonksuttaa hampaitaan yhteen kuin kastanjetteja ja katosi poksahtaen. Paria päivää myöhemmin olin Martan miehen Paavon kanssa kalassa joella kun alkoi voimakas ukkonen. Ilma pimeni ja jylinä ja salamain rätinä olivat aivan päällä. Näin saman valkokaapuisen miehen kävelevän kuohuvan joen pinnalla veneemme ohi, muttei se mitään puhunut eikä meihin päin katsonut. Se katosi kirkkaaseen välähdykseen”.   

Lassi sai töitä Helsingin satamassa ja teki ”hanttihommia”:  ”...lapioin hiekkaa ja kannan paaleja laivoihin. Palkkarahat juhlin heti pois. Pirkko-sisko on täällä jossain myös. Se myy ”palveluja” merimiehille . Oppiihan ainakin kieliä... saksalla se ainakin on rehennellyt. Ich liebe dich! Hah! ”

Vuosikymmenen lopulla Lassin seksihurjastelu yltyy: ...”Kapakassa ihana partasuu pyyteli pöytäänsä ”pyhän viisauden” äärelle ja sanoi johdattavansa minut universumin kiehtovien mysteereiden äärelle. Lupasi paljastaa minulle, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys. No, rakas päiväkirja, se paljastui minulle viimeistään seuraavana yönä; hän otti minut ainakin viisi kertaa niin rajusti, että peppuni on ollut hellänä monta päivää”.  

 

Kuusikymmenluvulla merkinnät harvenevat, joistakin haparoivista kirjoituksista voi päätellä  etenevän alkoholisoitumisen:

”Palailimme kaivuporukan kanssa  Sörkkaan päin, minulla puteli Gambinaa, josta otti huikkia myös kuski Kalle. Se oli jo sen verran hutikassa, että kerran kuorma-auto käväisi vastaisella kaistalla. Kyydissä ollut söpö kesäpoika meni kalmankalpeaksi. Vastaantulevien autojen torvet soivat, mutta onneksi ei käynyt kuinkaan!”  

Rakastelu keittäjä-Ullan kanssa vaatevarastolla oli tuottanut hedelmän, Hilkka-tyttären, jota Lassi ei ilmeisesti ollut koskaan nähnyt:

”Ulla pyytää taas rahaa lapselle. Minkäs auttaa, laitan palkasta jääneitä seteleitä kuoreen ja kiroan huonoa tuuriani. Minkähän näköinen Hilkka on? Jos minuun tulee, ei varmaan mikään häävi”. 

Juominen yltyi ja Lassilta meni alta vuokra-asunto:

”Koikkalainen hääti minut jollain tekosyyllä, vietin muka sopimatonta elämää ja vuokra oli maksamatta. Pääsin Alppikadun asuntolaan. Levotonta täällä on, vaikka Pelastusarmeija touhuja valvookin. Paska haisee. Viime yönä viereisellä sängyllä mies hikoili kuin sumatrassa, pyöri ja kirkui unissaan, potkiskeli  kimpustaan näkymättömiä olioita. Sitten se pomppasi pystyyn, heitti kaikki vaatteet pois ja hyppi täristen pitkin lattiaa kuin vieterilelu”.

”Minulla on aina aamuksi säästettynä vähän pohjia kun lähden töihin. Ei tunnu niin ankeelta. Ruokiksella voi käydä Alkossa että saa loppupäivän sujumaan. Joskus kävelen illalla iloisesti päissäni Eteläsatamaan ja käyn tarkistamassa, seisooko Rauhan patsaan nainen vielä samalla jalalla vai onko vaihtanut asentoa. Toistaiseksi ei ole”. 

 

Lassi kuoli seitsemänkymmenluvun puolivälissä keväisenä aamuna. Hän liukastui työmatkalla, löi päänsä katuun, menetti tajunsa  eikä enää herännyt. Viimein merkintä on vuotta aiemmin. Hän lähti isäni ja äitini kanssa kesälomamatkalle Rovaniemelle, jossa Sirkka-sisko asui:

”Istun takapenkillä ja pidän Matille ja siskolle seuraa. Juttu luistaa mukavasti kun ottaa välillä naukkuja taskumatista. Sain sen lahjaksi Matilta. Pysähdymme ensimmäisen kerran Jalasjärvellä, jossa kävimme syömässä. Söin hyvän siskonmakkarakeiton”.

”Jäämme yöksi Martan luokse Kalajoelle. Olemme siellä pari päivää, kun Pirkkokin on tullut sinne. Itkua ja naurua meillä sisaruksilla piisaa. Aina hauskaa olla pittää! Illalla pelaamme marjapussia ja naukkailemme Sorbusta, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Kalajokeen ei voi enää mennä saunasta uimaan. kun pelloilta valuu sinne myrkkyjä. Matti meni kalaan ja sai virvelillä hauen, jota ei voinut syödä, kun se haisi”.

 

”Rovaniemellä, Lapin portilla. Oikeastaan tämä on portti itse luonnon sieluun. Tuntureista jo näkee, että täällä ihminen viimeistään nöyrtyy, on täysin voimaton luonnon edessä. Pienet tunturikasvitkin tekevät ihmisestä pilkkaa. Ne pärjäävät, ihminen ei. Tunturin rinteessä näkyy ohi lipuvien pilvien varjoja, ne ovat kuin sen ajatuksia”.

”Sirkan luona Muurolan sairaalassa. Hän asuu täällä. Hän on hyvin kiinnostunut luonnontieteistä ja sanoo nähneensä toissa kesänä järvellä soudellessan veneen yllä leijailevan Einsteinin pään, joka puhui hänelle ja kertoi kuulumisia. Sirkka selittää meille suhteellisuusteoriaa, kun juomme kanttiinissa kahvia”.

 

tiistai, 5. syyskuu 2017

Kunnes tukehdun

Olin taloon juuri muuttanut. Näin autotallilla asukkaan, keski-ikäinen mies se oli. Sanoin sille arasti, että ”onpa kiva muuttaa tänne ja tutustua uusiin ihmisiin”. Kun vaimo oli käskenyt olla sosiaalinen, että saataisiin kavereita. Tämä jätkä ynähti jotain vastaukseksi ivallisesti naurahtaen, sipaisi autonsa peltiä kuin naisen reittä ennenkuin sulki tallinoven ja lompsi kotiinsa. Haistakoon vitun. Joku saatanan oikkupäälukki se kuulema on jossain karkkitehtaassa, samanlaisia mulkosilmiäpaskoja sen akka ja kakarat. Tuollaisia pitäisi tässä sitten katsella, ei saatana. Menin omaan talliini ja nousin sen kanssa ilmaan, kauaksi ihmisten teiltä, suihkuvirtain luo. Minulla ei tallissa ollut autoa, vain iso korillinen Italiasta tuotuja appelsiineja, joista osa vieri avonaisesta ovesta ulos ja tempautui tuulten virtaan. Isännöitsijä vittuili minulle yhtiökokouksessa, että enkö osaa mitään, kun sanoin että teetämme remontin ulkopuolisella. Minä muutan täältä pois johonkin luolaan ja suljen maailman pois, syön mustikoita, kylvän paistikkaita ja imen savua kunnes tukehdun. Minua ei tässä saatanan paskassa maailmassa enää pompottele kukaan. Nuorena minä katselin kun naapurin isäntä kaivoi meille salaojaa, saatanan paska jätkä sekin, huusi minulle koko ajan. Minun olisi pitänyt kantaa sille sitä ja tätä ja kun en osannut nauroi päälle. Ei minua kukaan ollut puolustamassa, isä makasi kännissä kotona ja äiti oli töissä, aina se oli iltatöissä. Naapurin isäntä kertoi äidille sunnuntaina ojan kaivuusta ja naureskeli minulle, äitikin naurahti ja sipaisi salaa sen paljasta, karvaista rintaa. Äiti oli töissä rullamestarina metalliverstaassa, sinne se ajoi kesät talvet rämällä, ompelukoneesta taotulla pyörällä eikä ostanut uutta pyörää kun sanoi ettei ole varaa. Kun isä ja äiti lopulta, viimeinkin, kuolivat, paljastui, että niillä oli ollut rahaa ihan vitusti, jostain isän hämäräsijoituksista saatuja, olivat siis kusettaneet minua koko ajan. Minua äiti ivasi herraksi, kun opiskelin itseni siltainsinööriksi vaikka inhosin koko alaa. Se kuvitteli että minulla oli hyvät tulot ja minun olisi pitänyt elättää niitä ja maksaa niiden maksuja kun olin kerta herra. Että taivaasta kyllä nähdään jos en auta. Nähkööt.

sunnuntai, 16. heinäkuu 2017

Olen saanut uuden työn

Olen viimeinkin saanut työn, johon olen tyytyväinen. Jo oli aikakin, sillä suurin osa elämästäni on kulunut toinen toistaan turhauttavammissa tehtävissä. En suinkaan ole mikään ailahteleva luonne, joka vaihtaa työtä heti, kun se alkaa tuntua ikävältä, vaan olen ehkä liiankin tasainen ja sopeutuvainen. Niin tasainen, että annan useimmille itsestäni tylsän vaikutelman eikä minulla sen vuoksi olekaan ystäviä. Mutta työssä olen vähään tyytyvä, ahkera puurtaja, joka aina pyrkii tekemään kaiken mahdollisimman hyvin. En vain ole löytänyt itselleni parhaiten soveltuvaa työtä. Olen toki yrittänyt monenlaista, pakannut autonosia, kaivanut ojia, ollut ovimiehenä, suntiona, lehdenjakajana, tehnyt vesianalyysejä. Ja niin edelleen.

Eräässä vakavaraisessa muovifirmassa työskentelin tuotekehitystehtävissä tuttiosastolla. Muuan koehenkilönä ollut vauva sai lieviä myrkytysoireita tutin sisältämästä lisäaineesta. Hänelle kasvoi ylimääräinen korva. Syy ei ollut minun, mutta projektipäällikkönä tietysti jouduin kantamaan vastuun ja kun työpaikkoja alettiin vähentää tuttituotannon ulkomaille siirron takia, minä sain lähteä heti ensimmäisten joukossa. Kyseisestä vauvasta muuten tiedän sen verran, seurattuani hänen vaiheitaan, että hän valmistui hiljattain musiikkiakatemiasta korkein arvosanoin.

Viimeisin työni ennen ihannepaikan löytymistä oli eräässä virtausmittareita ja pumpunosia myyvässä liikkeessä. Muut työntekijät olivat minua selvästi nuorempia ja innokkaampia – ja osaavampia. Omistaja oli heihin tyytyväinen, sillä he saivat iloisuudellaan ja välittömyydellään hyviä kauppoja aikaiseksi. Minä taas en ponnisteluistani huolimatta onnistunut kovin hyvin ja siksi pomo mulkoilikin minua kiukkuisesti. Useimmiten pelotin asiakkaat tiehensä väkinäisin ilmeineni. Minulla oli tapana hiippailla asiakkaan taakse ja töksäyttää jokin ulkoa opettelemani myyntilause kuten: "miten-voin-auttaa–sitä-vartenhan-täällä-ollaan”, juuri, kun he olivat syventyneet tutkimaan myynnissä olevaa tuotetta. He hätkähtivät vaivautuneisuuttani ja teennäisyyttäni niin, että panivat tuotteen takaisin hyllyyn tai jopa tipauttivat sen lattialle ja lähtivät silmät kauhusta laajentuneina, takaperin kävellen ulos.
Tämä myymälän omistaja oikeastaan oli se, joka järjesti minulle uusimman työni ja siitä olen hänelle tietenkin kiitollinen. Työni on seuraava: joka aamu saavun polkupyörälläni erääseen kaupunkimme puistoon. Minulla on lapio ja alan kaivaa määrämittaista kuoppaa sovittuun paikkaan. Kaivaminen on toisinaan raskasta, mutta tavallisesti kuoppa on valmis iltapäivällä. Sen on oltava tarkasti mitoissaan eikä sortumia saa esiintyä. Sitten pomo ilmaantuu paikalle kuin tyhjästä. Hän parkkeeraa aina samaan kohtaan puiston laidassa, istuu pitkään autossaan ja kömpii sitten verkkaisesti ulos. Hän astelee kuopan reunalle, jossa seison, katselee kätteni jälkiä tovin vaiti, tarttuu viimein lapioon ja luo kuopan umpeen. Seuraavana päivänä sama toistuu. Ja seuraavana. Ja sitä seuraavana. Työ voi jonkun mielestä kuulostaa mielikuvituksettomalta, mutta minut on täyttänyt ihmeellinen rauha.
Kerran polkupyöräni rengas oli puhjennut ja kävelin kaupungin halki työmaalle. Silloin näin iltapäivälehdessä vilaukselta kummallisen otsikon: ”Tuntematon ampui miehen monttuun”.

 

sunnuntai, 18. kesäkuu 2017

Auli

"Auli, ala tulla sieltä, sut on nähty". Mä en tuntenu sitä mitenkään hyvin, se oli uus täällä. Sillä oli vanhempi veli Markku, joka soitti bändissä. Mä näin kerran, kun ne oli menossa treenaamaan, niitä oli kolme. Niitten treenikämppä oli kirkolla. Se oli ihme, et ne sai harjotella sielä, kun ei ne mitään virsiä soittanu. Ne poltti tupakkaakin. Mä seurasin niitä ja kurkin ikkunasta, sielä oli joitain tyttöjäkin kuuntelemassa kun ne soitti. Se Markku oli aika magee, se  kaivoi kerran kitaran laukusta meidän pihalla ja soitti vähän. Se on beatlesia, se sano. Mä en tienny niistä paljon mitään, mutta mulla oli niitten purkkakuvia. Tytöt tykkäs Paulista ja pojat Johnista. Kerran isot tytöt piiritti mut ja yks niistä nappas mut syliin ja paino mun pään sen tisseihin ja sillä aikaa ne muut varasti multa kaikki Paulin kuvat. Mun äiti sano, et Markku käyttää huumeita. Se käy mumminsa luona ja pummaa siltä rahaa ja sillä se ostaa aineita. Sen isä ei anna sille rahaa, kun se tietää mihin se menee. Aulin kanssa kukaan ei oikein halunnu olla kun sillä oli pisamia ja kummat vaatteet, mut mä halusin sen leikkimään kirkonrottaa, kun mä ajattelin, että sen varjolla mä  pääsisin Markun kaveriks. Kun me lakattiin leikkimästä mä kysyin Aulilta, pääsisinks mä niillä käymään. Se oli vähän vaivaantuneen näkönen, mut sit se otti mua kädestä ja lähti viemään niille. Mä toivoin ettei kukaan olis nähny. Ne asu semmosessa rivitalossa kun ne oli rikkaita. Sen isä oli johtaja jossain firmassa. Niillä oli ainakin viis huonetta. Sen isän kuva oli yhen kaapin päällä, sillä oli kumman näkönen naama, iso kuoppa poskessa, niinku hevosella. Rikkaat on kaikki kummallisen näkösii, sano mun isä. Se tunsi Aulin isän, ne oli ollu joskus samalla luokalla koulussa. Me mentiin Aulin huoneeseen ja se pani oven kiinni, se oli tuonu keksejä ja mehua. Se tuli istuu mun viereen. Sit se nousi ylös ja sano et se osaa tanssia. Se pisti levysoittimesta jotain soimaan, ja se tanssi silmät kiinni. Kun se musiikki loppu, se nauro ja sit se nousi yhtäkkiä käsilleen seisomaan. Mä en ollu ikinä tavannu sellasta kun se oli. Se sano et se voi opettaa mut kävelemään käsillä jos mä haluun ja et mä voisin tulla käymään niitten kesäpaikkaan jossain saaressa. Mä pyysin et käytäis Markun huoneessa. Se vähä epäröi, mut sit se otti käytävästä yhen maljakon pohjalta avaimen ja avas sillä Markun huoneen oven. Sielä oli piano ja kaks kitaraa ja iso kirjahylly. Auli kiipes tikkailla ylähyllylle ja otti sieltä jonkun kirjan. Se oli musta raamattu. Siinä on kaikkia taikoja, se selitti. Et voi loitsua vaikka pirun. Se avas yhen pöytälaatikon, jossa oli lasipallo. Auli sano, et kerran se katto keskiyöllä kynttilän valossa sitä, niin sielä näky joku pää, joka vaan tuijotti. Mä kysyin et puhuks se jotain ja Auli sano, et kun paino korvan siihen niin se pää sano, et se tietää milloin kaikki kuolee, siis niinku päivän. Auli ei halunnu tietää millon se ite kuolee, mut se kuuli sen, et Markku kuolee kohta. Millon muka, mä pelästyin. Syksyllä, Auli sano. Mä sanoin, et mä haluun lähtee kotiin. Älä lähe vielä, Markku tulee kohta, Auli sano, mut en mä halunnu sitä nähä, kun mä tiesin et se kuolee kohta.

Mun mummi kuoli viime syksynä syöpään. Se tykkäs laulaa hengellisii laului, mut kun sillä oli kimee ääni niin niitten koira Cessan meni aina sängyn alle kun se laulo. Mummi oli kasvissyöjä ja  kun mä olin kesällä sen hoidossa maalla, niin se söi vaan voita ja perunaa posket purskuen ja haki voikukkia ja kaikkia ruohoja ulkoo ja teki niistä salaattia. Mä näin kun se mönki pitkin pusikoita niin et oksat heilu ja jutteli matojen kanssa. Mun piti kans syödä sitä ruokaa mut sit mä aloin öisin kuulla äänii jotka kuiskaili, vaik et ”Me tykätään marjoista” tai et ”Sun pitää tulla yöllä metsään” ja jotain ulkomaankielistä niinku ”Jakkajaa”, enkä mä tajunnu mitään. Ja sit semmosta korisevaa laulua. Kun mä sanoin siitä äidille, niin sen jälkeen mummi rupes tekee mulle tavallisii ruokii.

Ukki asuu yksin ja isä soittaa sille kerran viikossa ja raivoo, kun se ei käy pesulla. Siellä käy joku hoitajaki, mut ei sekään oo saanu sitä suihkuun. Me käytiin sielä kerran ja siel on roskia ympäri huonetta, kun se vaan kattoo telkkarii ja heitää kaikki banaanikuoret ja jätskipaperit ympäri lattiaa. Sen mattoon on liiskautunu jotain ruokaa. Sen sängys haisee kakka. Sillä on ripuli, isä sano, eikä se vaihda alushousuja vaan pistää vaan puhtaat niitten likasten päälle. Isä kävi kattomassa suihkua ja piirsi seinään tussilla, et mistä vesi menee päälle ja mistä tulee lämmntä kun se ajatteli, ettei ukki osaa käyttää suihkua. Kyllä mä osaan, se sano, mut mä päätän ite koska mä meen suihkuun. No koska? isä kysy. Joskus sitte myöhemmin ukki sano. Isä huus sille, et noinko aikuinen mies puhuu ja et sä tajuu et sun iho tulehtuu kun sä et pese. Mä näin ukin pöydällä semmosen maailmankartan ja se oli ympäröiny monta kohtaa siinä kartassa. Onks ukki käyny kaikissa noissa paikoissa, mä kysyin siltä. Se sano ettei vielä ja mitä se muuten sulle kuuluu kenes poika sä oikein oot. Se sano, et  kerran yöllä joku soitti ovikelloo. Kun se meni avaamaan niin siellä oli Jeesus. Se yritti tulla ovesta sisään mut se oli niin lihava ettei se mahtunu, huus vaan siinä ovipielessä maranaataa. Isä kielsi sitä avamaasta kellekään tuntemattomalle ovea.           

Kesällä me sit mentiin sinne Aulin mökille Korppooseen. Me mentiin autolla isän kanssa ja oltiin yö rantasaunassa. Isä ja Aulin isä lähti moottoriveneellä kalaan. Aulin äiti oli semmonen pikkanen  ja hermostunu ku lintu ja se aina rupes nauramaan sanopa sille mitä tahansa. Me mentiin Aulin kanssa riippumattoon makaamaan ja katteltiin varjojen liikkumisia puunrungoilla. Musta oli kiva olla sen lähellä. Sit mä menin mato-ongelle laiturille, mä oli tuonu matoja purkissa kotoa. Markku tuli  siihen ja sano mikset heitä virveliä. Mä sanoin etten mä osaa, niin se sano, et se näyttää. Se haki virvelin ja opetti mua. Ei me kaloja saatu. Markku sano et mä voin tulla kuuntelee, kun se soittaa parin kaverin kanssa kitaraa sen huoneessa. Mä en menny. Iltapäivällä isä tuli takas ja se oli läpimärkä. Se oli tipahtanu veneestä kun se oli aika kännissä. Mut isä tuli vielä enemmän känniin illalla ja se vietiin saunaan nukkumaan ja mä sain hävetä sitä. Sit se heräs yöllä ja lähti veneellä merelle kalaan ja kun sitä ei kuulunu takas niin menin kertomaan Aulin isälle. Niin sit sitä lähti Merivartiosto hakeen ja ne löysi sen. Sen vene oli kaatunu. Se piti kiinni veneen laidasta ja siitä se saatiin toiseen veneeseen ja takas maihin. Niin et mulla meni oikeestaan melkein koko matka plörinäks enkä mä kehdannu enää olla Aulinkaan kanssa.

Elokuussa isä sano yks päivä kesken kaiken et Markku oli kuollu. Tehny itsarin. Se oli ollu vierotuksessa Tilkassa ja hypänny parvekkeelta pää edellä alas. Se tuntu oudolta ja pahalta kun Markku oli aina niin mukava. Mut niinhän se lasipallo oli ennustanu, et se kuolee. Syksyllä mä kuulin koulussa kun Aulia kiusattiin ja sille naureskeltiin. Se oli yhtä luokkaa mua ylempänä. Se oli alkanu pissata housuun aina sillon tällön, kesken tunnin.

keskiviikko, 10. toukokuu 2017

Runoltaja

Tunnetteko runoilija Armas Äikiän? Minäkään en tuntenut – tai muistanut – ennen kuin pitkän ajan päästä luin uudestaan Poika Tuomisen dokumentaarisen kirjan ”Kremlin kellot”.  

Äikiä oli melko häikäilemätön kommunisti, joka ihaili Stalinia ja toimi Neuvostoliitossa Stalinin mielipuolisten vainojen aikaan. Väitetään hänen myös olleen yksi Neuvostoliiton salaisen poliisin ilmiantajista. En millään muotoa jaa hänen poliittisia käsityksiään, mutta eräs seikka minua hänessa kosketti. Äikäs oli ahkera runojen kirjoittaja ja halusi kiihkeästi teoksilleen tunnustusta.  Otto Ville Kuusinen kuitenkin teilasi hänen runonsa ja sanoi, ettei Äikiä edes ymmärrä sanojen merkitystä. Myöhemmin, Äikiän palattua Suomeen, Unto Kupiainen sanoi hänen julkaisemistaan runoista, että ”nyt Suomen runous on saanut oman variksenpelättimensä”. Raoul Palmgren piti Äikiän julkaisemia romaaneja ”vähäarvoisina”. 

Nämä arviot Äikiästä herkistivät sieluni ja saivat minut tuntemaan vahvaa hengenheimolaisuutta hänen kanssaan – ei hänen toiminnastaan politiikassa, vaan hänen runonkirjoittamisestaan. Tunnen olevani keskivertoa surkeampi harrastelijakynäilijä, joka kovasti yrittää saada hengentuotteitaan esille – ja tästä puuhakkuudesta lähimmäiseni tällä matoisella Telluksella ovat joutuneet kovasti kärsimään. Kirjoittelen tuon tuostakin – pyytämättä -  kömpelöitä riimityksiä ja hempeän löperöitä, ennalta arvattavia onnitteluvärssyjä ihmisille erilaisina juhlapäivinä. Neuvostoliittoon liittyvää runoutta minullakin on (mm.”Moottoritietä Neuvostoliittoon”) ja tottakai monenmoista proosaa (esim. lyhytkertomus ”Liiterissä asumisen eduista”).

Äikiän runokokoelmia näyttää olevan perin vaikea saada mistään, ainakaan kirjastohaulla niitä ei löydy, kirjavarastoista kylläkin joitakin romaaneja(”Henkipatto”, ”Kolmas tie”, ”Sinisten silmien tähden”). Luultavasti runokirjat ovat visusti keräilijöillä tai sitten jossakin  resuisessa kirjakasassa Karjalan tasavallan toimintansa lopettaneen kirjakustantamon pöyisessä takahuoneessa. Mutta otetaanpa Äikiältä nyt tähän pari työnäytettä, jotka löytyivät internetin haulla. Olkoon ensimmäinen näyte runosta ”Yhden nimissä kansojen taisteluveljeys”, joka on omistettu Isä Aurinkoiselle, siis Stalinille. Tässä runon kuudes säkeistö:

Jos kansansuuruuden

äärettömyyden

runossa ilmaista vois,

jos ihmisen ylimmän ylistyslaulun

tohtisin laulaa,

niin kädestä värisevästä

kynän heittäisin kauaksi pois.

En miettisi sanojen soinnun,

en lauseiden runollisuutta.

Minä antaisin runolle sisällön uuden

ja voittoihin ryntäävän rytmin.

 

Ei ollenkaan huono. Siinähän säkeiden takoja tunnustaa tavanomaisen riimilyriikan  riittämättömyyden ihmisen suuruuden kuvailun äärellä. Säkeistön loppu viekin sitten hurmioituneeseen, orgastiseen laukkaan, kun rutiinin tylsä kynä runoilijan kädest herpoaa.                                                                                                                                                                Sallinette, rakkaat lurjukseni, tällaisena juhlahetkenä, että näiden säkeiden innoittamana hieman jatkan runoa omatekemällä kunnianosoituksella tälle suurenmoiselle runoilijalle. Koetan parhaani mukaan säilyttää arkaaisen tyylin:

Saatana!

​koiran haukku ja ruikku

pippelipoikaa vilvoittaa kesäsuihku

ainapa äiti lihapullat laittaa

hankea murjo suksilla jaloill'

kelpaa matkaa taittaa

​onpa pilvet korkeella, iäti sataa

avaruuden yö mataa rataa

​elämän yrtti, oi neitsyeni, armosi anna, ma anon

​kättesi päälle panon

Mitäs piditte? Nöyrästi jalkojanne suudellen toki myönnän, etten millään muotoa yllä lähellekään tämän Karjalan suuren pojan hengen hurmaa ja aattehen sammumatonta paloa. Mutta otetaanpa toinen näyte runosta ”Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan hymni”, sen kolmannesta säkeistöstä:

 

Isänmaa Kalevan, kotimaa runojen,

Jota Leninin Stalinin lippu johtaa.

Yli kansamme uutteran onnellisen

Valo kansojen veljeystähdestä hohtaa.

 

Joko alkaa vakuuttaa? Heti tekisi mieleni, tekisipä suurestikin, tarttua mummoni ravistuneeseen kanteleeseen ja virittää hymni uus näihin säkeihin, erityisesti huomioni kiinnittyi viimeisen säkeen arvoitukselliseen ”veljeystähteen”. Tarkoittaneeko runoilija kahta toisiaan kiertävää astronomista kohdetta Ison Koiran tähdistössä, joista toinen on valkoinen kääpiö ja toinen leimuava, kiihkeästi palava jättiläistähti? Joka tapauksessa, onpa runoilijalta tuores näky ja ajatuksen leiskaus!

Ja lopuksi – ihanana yllätyksenä, sain käsiini Äikiän julkaisemattoman runon. Sen oli alunperin tarkoitus tulla runokokoelmaan ”Tulikantele”, mutta jäi siitä syystä tai toisesta pois. Sen toimitti minulle melko korkeaan hintaan muuan herra Stalovits, pahasti alkoholisoitunut latvialainen kommunisti, jonka satuin tapaamaan hiljattain Riikassa erään bordellin lähellä sijainneessa oluthuoneessa. Runon nimi on ”Tietoutta aatelistosta”:

Mennään leikkimään kirkonrottaa

ison kiven luo

minä saan leikkiin osaa ottaa

puisto piilojaan suo

puiden latvassa tuulee

se uneen houkuttaa

kohta kai kaikki kuulee

kun omarotta pelastaa

Kertakaikkiaan kiehtovan arvoituksellinen! Esimerkiksi nyt vaikkapa tuo runon nimi ”Tietoutta aatelistosta”. Viittaako tekijä ”aatelistolla” länsimaiden porvaripiireihin - vai kenties sarkastisesti Kremlin politbyroohon? Ja sitten tuo kirkonrotan leikkiminen. Kuurupiiloa Stalinin kanssa? Ja kuka on ”omarotta”, pelastaja? Ehkä toiveajatus Stalinin kukistajasta? Ja onko uneen vaivuttava tuuli puiden latvoissa neuvostopropagandan vertaus?  Olikohan Äikiä lopultakin kaksoisagentti? Oli miten oli, hän jätti runon pois kokoelmasta luultavasti varjellakseen henkikultaansa, mutta miksi hän ei tuhonnut sitä? Utelin Stalovitsilta, mistä hän oli runon saanut. Jos jotain hänen sekavasta kännimölinästään ymmärsin, hän sanoi sen kulkeutuneen Latvian kommunistiselle puolueelle sodan jälkeen jonkun Karjalasta paenneen suomalaisen mukana. Sitä säilytettiin puoluetoimiston kassakaapissa, josta Stalovits sen kerran varasti - ja sai nyt minulta siitä hyvän hinnan.          Melkoisen riskin Äikiä kyllä otti – NKVD:n popliinitakkiset olisivat sen varmasti löytäneet, jos olisivat Äikiän asunnon tutkineet. Ja silloin hän olisi saanut lyijynapin otsaansa.                                                                                                      Äikiä palasi Suomeen sodan jälkeen, muttei koskaan saanut takaisin Suomen kansalaisuutta. Hän menetti sen ennen sotia loikattuaan Neuvostoliittoon. Jos se nyt oli loikkaus.  

Jos teillä, rakkaat näppylänaamaiset lukijani, on tiedossanne Äikiän runokokoelmien kappaleita, olkaa ystävällisiä ja ottakaa minuun yhteyttä, niin voisimme jakaa niiden rikkauden ja kulkea yhdessä pitkin runouden ikiaikaisia valtateitä.