keskiviikko, 21. heinäkuu 2021

Kohteella

Tällä kohteella ajetaan auto päin kalliota

tien sivuun jää myöhästynyt hirvi

joka syntyi neitseestä ampiaisten vuonna

kun ne kävivät taloksi ja lämmittivät uunia joka ilta

kesä oli kylmä ja läheiseltä hautuumaalta virtasi väkeä

soiden kansaa, niittyjen kansaa, muualle muuttaneita

jotkut puoliksi juodut - vai puoliksi juomatta jääneetkö -

viinipullot kädessään

joku kuvitteli olevansa merikapteeni ja kiroili ja saivarteli

muka piippua poltellen

En minä uskonut siihenkään mieheen

joka sanoi leikkaavansa päänsä kesäksi

niin että se peittäisi taivaan

kuin pylväs

Kuolleet pulisevat

irtonaiset leuat lonksuen

myöhään yöllä

eivätkä anna korppienkaan nukkua

ne ovat kovasti pahoillaan huonosta maineestaan

tuulesta ne pitävät

jokainen korppi on kerran ollut merillä

voi kuinka upea sulkapuku

Kuuluu vaatimuksiin

tietää tuulen voima

vain syvä taivas todistamassa

kuinka aallot vyöryvät tyhjyyteen

ja tuuli aloittaa saarnansa

jolla se johdattaa kotia kohti

jossa ei tarvitse enää mitään esittää, saa vain olla

miksi pitäisi

perjantai, 16. heinäkuu 2021

Hyvyyttä kohti

Juoppo nuokkui bussissa, otsaansa etummaiseen penkkiin nojaten. Hän hamuili pulloaan, joka  putosi lattialle ja särkyi. Imelä viinanhaju täytti bussin. Kiroiltuaan aikansa hän alkoi taas nuokkua. Sitten hän kuitenkin havahtui ja katsoi ulos. ”Onks tää Länsimäki?”. Kukaan ei vastannut. Juoppo nousi horjahdellen ylös ja painoi nappia. Oven auettua hän kaatui bussipysäkin viereen lumihankeen naamalleen ja jäi siihen paskat housussa makaamaan. Bussi jatkoi matkaa. Hän ei ollut Länsimäessä, vaan eksyksissä. Hän pääsi viimein hangesta ylös ja hoiperteli yksinäisenä tietä pitkin. Kohta hän kaatui uudelleen, viimeisenä näkynään ravintolan kylmä mainosvalo. Kevät ei tullut enää koskaan.

Hän makasi niityllä auringon säteissä, ympärillä hyppi mustan ja hopean värisiä lintuja hiljaisissa askareissaan. Taivas oli tumman sininen, varhaiset kukat taipuivat hänen kasvojensa yli. Ei tarvinnut pelätä mitään, kuunnella vain kirkkautta ja levätä. Metsä kohisi salaperäisesti. Se kuiski, että paljon ihanampaa oli vielä luvassa. Hän oli saanut kutsun juhlaan, jossa kaikille jaettaisiin hyvyyttä.

lauantai, 10. heinäkuu 2021

Tampereen reissu

Tammikuun neljännentoista aamu. Heräsin varhain ja menin keittämään kahvia. Yritimme syödä urhoollisesti aamupalaa, vaikka olimme jännityksestä lähes sekaisin; lähtisimmehän tänään retkelle Tampereelle.

Vihdoin junassa, voi luoja, mitkä matkakuumeen väristykset! Samassa vaunussa on laivaristeilyltä palaavia lastentarhan opettajia. Pehmoisin, vaitonaisin silmin he meitä katselevat. Olen lukevinani kirjaa, vaikka kuuntelen vitsiä, jota eräs heistä kertoo. Vitsissä mies kulkee vaatekeräyslaatikon ohi, jonka edessä seisoo toinen mies. Hän sanoo ohikulkevalle miehelle: ”His clothes”. Opettajat rähähtävät nauruun.

Kun väsähdämme laivaporukan solkotukseen, menemme junaravintolaan drinkille. Otamme hotshotit. Istumme pöytään, jossa kaksi miestä turisee olutlasit kädessään. Ulkona rätkii räntää, ohitamme juuri Hämeen kauniin linnan, jonka varjo pälyilee Vanajaveden tummasta pinnasta. Toisen miehen jutuista pääsen selville, että hän on toiminut kirjeenvaihtajana Varsovassa. Hän puhuu hyvin rivosti entisestä puolalaisesta vaimostaan. Varsovassa mies tutustui bolivialaiseen opiskelijaan, joka oli maanpaossa. Hän perusti tämän kanssa kirjakustantamon. Se ei menestynyt lainkaan, sillä puolalaiset eivät kuulema lue mitään. Erästäkin runokokoelmaa he kauppasivat vuoden – turhaan.  Sitä oli lopulta jaettava kadulla ilmaiseksi, jotta varastosta olisi päästy eroon. Mies lausuu runon tästä kokoelmasta:

”Ei hopeasuoni Oruron kivillä / ei Auringon heijastus pilvestä / kimmellä kauniimmin kuin rakastettuni katse / suudelman jälkeen puistossa / vaikka yö jo saartaa La Pazin / mustat kissat hiipivät taivaalle / ja kuiskaukset täyttävät vuoret”

Miehet alkavat itkeä. Tympääntyneinä kiskaisemme hotshotit naamariin ja palaamme vaunuun. Siellä ilo on irrallaan, ristelyporukka on aukaissut pullot. Metelistä huolimatta nukahdan hetkeksi ja näen unta palavasta kynttilästä. Se on viety pihalle tuiskuun, mistä se rynnistää koputtamaan ikkunaa ja vaatii liekki hulmuten päästä sisään.

VI ANLÄNDER INOM KORT TILL TAMMERFORS!

Pujahdamme asemavilinästä suoraan Kauppahalliin, josta ostamme mustaa makkaraa ja puolukkahilloa. Syömme ahnaasti, silmät päässä palaen. Sitten onkin suunnistettava Särkänniemeen. Kylläpä luminen huvipuisto on alakuloinen näky! Menemme Näsineulan ravintolaan. Maisema salpaa hengen: tuolla Pyhäselkä, tuolla rahiseva Pispalanharju, tuolla Kristillinen Kotitalousopisto, tuolla vuosisadan vanhat tehdaskasarmit, arvoituksellisina höyryten, ihmisen menneistä loiston päivistä tarinoiden. Silloin istui romukauppias Antti Hurinki Hämeensillassa yömyöhään ja rahaa riitti – sitä suorastaan pursui taskuista.

Tilamme oluet ja jäämme pyörimään. Parin kierroksen jälkeen alamme kertoa elämämme tarinaa toisillemme, katsemme omenaisin silmin kaupungin tuuliin ja haaveilemme siitä, mitä meistä piti kerran tulla. Takanamme istuu japanilaisia liikemiehiä paikallisen isäntänsä kanssa. Eräs seurueen daameista pelkää tällä korkealla paikalla, hän puristaa nyrkit valkoisina pöydänreunaa, silmät ovat kiinni.

Viidennen kierroksen jälkeen tarjoilija tulee hätistelemään meitä ulos. Olimme juuri päässeet keskustelussamme pureutumaan toistemme perimmäisiin vikoihin. Kaikki muut ovat lähteneet. Torni ulvahtelee pyöriessään surumielisesti. Pyydämme tarjoilijaa tilaamaan taksin ja laskeudumme hissillä alas. Kömmimme lämpimään autoon ja päätämmekin ajaa taksilla Helsinkiin saakka. Nyt voi vaikka nukahtaa.   

tiistai, 6. heinäkuu 2021

Yksinäisyys

Taivaan yksinäisyys
meren yksinäisyys
minun yksinäisyyteni
Mitä muuta päiväni olivat
kuin ahdistusta, pelkoa, katkeruutta?
Ehkä ohi lentävän linnun ystävällinen katse
tai muukalaisen lohduttavat sanat
jotka tosin eivät olleet minulle tarkoitetut

torstai, 1. heinäkuu 2021

Satama

Satama on hiljainen kesäisenä sunnuntaipäivänä. Pari tiiraa kaartelee kirskuen meren päällä, mutta saalista ei ole näkösällä. Etäämpänä lokit ahdistelevat korppia, joka lentää ärtyneenä rantaan ja siitä suoraan kohti synkeää kuusikkoa, joka alkaa melkein rannasta. Siinä kuusikossa on tapahtunut hirveitä. Kamalia. Eräänä juhannuksena siellä nähtiin juoksevan valkean hevon, jonka pää muistutti nuoren neidon päätä. Lauloikin se, vienolla äänellä jotakin virttä veisaili jotta: ”Avajas porttis ovesi, sun kamariis käyn ja morsiukses sulle annan”. Muuan puussa tuolloin oleillut mies tämän kaiken näki ja juoksi poliisin pakeille kertomaan tapauksesta, mutta poliisi vain sähisi. Mies lähti, mutta poliisi pani toimeksi ja antoi havainnnosta vihjeen lehdelle, jonka luottotoimittaja, moninkertainen rangaistushuonevanki Uokki Urmu, lensi paikalle läntiseltä merivartiostoasemalta armeijan helikopterilla. Hän väitti omistavansa sen, mutta kaikkihan totuuden tiesivät. Hän oli saanut sen lahjuksena käyttöönsä luvattuaan vaieta erään amiraalin salaisista liiterihankkeista, joiden tarkoituksena oli tartuttaa myyräkuume kaikkiin ja kehittää siihen erään tuttavansa, virkaheittolääkärin, kanssa rokote ja lyödä niinsanotusti vittu rahnoiksi. ”No missä miesi?”, kysyi Uokki poliisilaan tultuaan. Päivystäjä oli unohtanut koko tapauksen, sillä siitä oli kulunut – sen unohdin kertoa - jo kuusi vuotta. Niin kauan Uokilta kesti matkata paikan päälle. Uokkiin yhteyttä ottanut poliisi hädin tuskin oli enää elossa, juuri sopivasti viimeistä päivää töissä ennen siirtymistään leipurusisarensa hoteisiin. Uokki kyseli ja kyseli ja poliisi muisteli. Sitten päätettiin, että annetaan havainnon an sich mennä menojaan, ja kirjoitetaan tapauksesta mieluummin epiteeli poliisin muistelmiin, jonka nimikin oli jo valittuna: ”Poliisi muistelee”.

Satama oli hiljainen ja korppi katosi kuusikkoon. Nosturit olivat vaiti, vain yksi lastasi raskaita kontteja rahtilaivaan, toinen oli turhautunut ja liukui jarruistaan irronneena kiskoa pitkin ja paiskoi nostokoukkuaan ja kettinkejään sinne tänne, niin että kilinä kajahteli satamarakennusten seinistä.