sunnuntai, 9. syyskuu 2018

Katolla


 

Olen jo pitkään epäillyt, että kotitaloni katolla liikuskelee tai peräti asuu jokin eläin. Sieltä kuuluu töminää ja tassuttelua, joka saa viinikaappini lasit helisemään. Öisin herätessäni on kuulunut vingahduksia ja  aavemaista havinaa, kuin hätääntyneitä siivenlyöntejä. Äänet tosin saattavat yhtä hyvin kuulua puluille. Hiiriäkin talossamme asuu. Vanhaa saunaa remontoidessani lautojen raosta löytyi kolme muumioitunutta hiirtä. Vuoden elonkierto on aina kutakuinkin sama. Keväällä taloon muuttavat ihrakuoriaiset, oravat ja myyrät, sitten seuraavat ampiaiset ja tiaiset ja kesällä pääskyt. Syksyllä on lepakoiden vuoro. Hiiret talvehtivat ullakolla. Talo kuuluu kaikille.

Tiaisista ja pääskyistä mieleeni tuli lukioaikaisen kouluni metsikkö, jossa kävin yksikseni välitunneilla tupakalla. Se oli vilkas lintupaikka ja linnut tulivat aivan lähelle siinä mietteissäni poltellessani. Rastas, harmaasieppo, punarinta, sinitiaisia. Ihailin puutörmästen muotoja ja yksi niistä oli kuin saarnaa pitävä paavi, tirskuvat linnut olkapäillään. En kuullut lintujen mökältä mitä hän sanoi, mutta suutaan hän aukoi kiivaasti ja hänen silmänsä leimusivat. Olin siihen aikaan salaa rakastunut erääseen Leenaan. Tein pieniä sävellyksiä kitaralla ja olin kirjoittanut nuoteiksi Helvi Juvosen runoon säveltämäni laulun, se alkoi sanoilla ”piilossa liikahtamatta/linnut luoksesi saat”. Eräällä välitunnilla näin Leenan kiertävän tavanomaista kävelyreittiään metsikon ympäri. Tilaisuuteni oli tullut. Rynnistin pusikosta nuottipapereineni Leenan eteen, hän näytti pelästyneeltä, kunnes huomasi, kuka olin. Ai, se punasteleva tuijottelija, luokan kummajainen. Aloitin kiireesti, värisevällä äänellä: ”Haluisitsä-soittaa-sun-pianollas-tän-mun-tekemän-laulun? Tai-voisinhan-mä-tulla-joskus-soittamaan-sun-kanssa-sen-kitaralla-jos-sulle-sopis”. Tjaah, ei se loppujen lopuksi näin jälkeenpäin ajatellen ollut ollenkaan huono iskurepliikki, vai mitä? Leena otti nuotit, mutta yhteissoitosta ei koskaan tullut mitään. Ehkä nuotinnus oli niin surkea, ettei laulusta saanut tolkkua. Tai oli jokin muu syy. Kuulin kerran koulun bileissä Leenan naureskellen kertovan tempauksestani kavereilleen. Se tuntui kurjalta. Mutta odotan yhä kutsua yhteissoittoon.

Olen koulutukseltani kemisti, mutta menetin työni. Olen ollut jo vuosia työttömänä ja mahdollisuudet päästä takaisin työelämään pienenevät päivä päivältä. Intohimoni kemiaa kohtaan ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään. En ole koskaan nähnyt molekyylejä samalla tavalla kuin muut ihmiset, jotka näkevät ne rakennekaavana paperilla. Minä näen sähkömagneettisen kentän tai oikeammin sen muutoksen. Tilanne on vähän sama kuin kapellimestarilla, joka kuulee musiikkin nähdessään partituurin. Itse asiassa pienten hiukkasten liike on kuin satumaista tanssia universumin musiikin värähtelyssä.  Tästä erikoisesta kyvystä oli töissä joskus hyötyäkin, kun näin kertakatseella, miten jokin yhdiste reagoisi toisen kanssa vain tarkastelemalla niiden potentiaalia sähkökentässä. Tämä säästi aikaa synteesinsuunnittelussa. Jotkut muut ihmiset firmassa kuitenkin katsoivat osaavansa hoitaa tekemäni työt paljon minua paremmin, joten minä sain lähteä. Kun tietysti tunnen ulkoa lukemattomien kemiallisten yhdisteiden rakenteen ja tiedän näitä yhdisteitä olevan elinympäristössäni, näen kaiken aikaan erilaisia värähteleviä kenttiä.  Esimerkiksi suhteellisen yksinkertaisen myrkyn glyfosaanin, C3H8NO5P, magneettikenttä näyttää pyöristetyltä M-kirjaimelta. Fenoli näyttää kimaltelevalta savupyörteeltä ja elintarvikkeissakin käytettty BHT Saturnus-planeetalta. Joskus tuntuu kuin molekyylien värähtelevä kauneus tekisi minut hulluksi. Magneettikentän muutoksista myös huomaan heti, jos ympärilläni leijuu jotain tunnistamatonta kemikaalia. Tarkastelemalla kenttämuutosta voin hahmottaa paperille sen rakenteen.

Työttömänä olen kirjoitellut meditaatiokirjaa. Tiedän toki, että vastaavia on jo kirjoitettu hyllymetreittäin. Kehittelemäni meditaatiolaji on puumeditaatio, joka jakautuu kahteen alahaaraan: latvameditaatioon ja juurimeditaatioon. Latvameditaatiossa kiivetään korkean puun latvaan ja mietiskellään siellä. Annan kirjassa ohjeita viranomaisten kanssa tekemisiin joutuville, vinkkejä ensiapulaukun sisällöstä ja sopivista aurinkovoiteista ja vaatetuksesta sekä ohjeita huimauksen välttämisestä. Hurjimmillaan latvameditaatiossa puun (esimerkiksi koivun) latva taipuilee hurjasti kehon painon ja kovan tuulen takia, mutta hengitysharjoitusta tulee jatkaa aivan normaalisti. Yksi harjoitusmoodeistani on sisään- ja uloshengitysjakson aikana käydä kerta toisensa jälkeen läpi aurinkokunnan planeetat. Se on avaruusmietiskelyä. Myös sähkömagneettisia kenttiä voi tarkkailla valppaasti, annan kirjassa karkeita ohjeita kemiaa ja fysiikkaa tuntemattomille asiaan perehtymistä varten. Juurimeditaatiossa taas nimen mukaisesti mennään istumaan puun juurakon äärelle, pidetään siitä kiinni, tunnetaan elävä voima ja mietiskellään. Juuria ei saa kaivaa esiin tai millään tapaa vahingoittaa ja niinpä juurimeditaatiossa hakeudutaankin yleensä suurten puiden tyveen. Odotan teokseni muodostuvan heti ilmestyessään klassikoksi. Se on oikeastaan välttämätöntäkin, sillä tarvitsen kipeästi rahaa.

Epäilyni katon elikosta sai vahvistuksen eräänä utuisena aamuna, jolloin aurinko loisti talomme takaa ja sen yläkerrokset heijastuivat vastapäisen talon suuresta päätyikkunasta. Katollamme vilahti  suurehkon eläimen  hahmo, sen nopeassa juoksussa oli jotakin kissamaista, samalla leikittelevää, samalla murhaavan määrätietoista. Se vilkaisi juostessaan ikkunaa ja näin heijastuksena sen mietteliäät, olemassaolon arvoitusta pohdiskelevat kasvot. Ne olivat kärjellään olevan kolmion muotoiset, korvat olivat suuret ja pystyt ja päälaelta pisti pieni sarvi. 

sunnuntai, 26. elokuu 2018

Maailma on kuollut


 

Kessu kuumana, päivämö

hermoissaan panee naapurin pappia, iso mies

levitin tiivistemassaa katolle

lokki tahri itsensä liimaan

avunhuutoja lahdelta

punaiset kengät lentävät ilmassa

minä haluaisin nussia nussia vaan

naapuripoika katsoo telkkaa käytävällä ja runkkaa

mitähän siellä puhutaan

tuolla kyökissä meinaan

kun sinne on raahattu kokonainen laiva

ja astiat helisevät kaapissa ja putoilevat särkyillen lattialle

kyllähän minä aina halusin joksikin tulla

ostin kitarankin

mutta soitto jäi

kun isä pakotti kouluun

samanlainen paska asentaja minusta tuli

nyt ovat tyät meneet ja firma konkurssissa

näin hiljattain entisen pomoni

hänestä oli tullut alkoholisoitunut musta lokki

asemapaikkaamme kaivettiin monttuja

niihin kun hyppii, reunalle ja takaisin niin hyvä tulee

ja meetvurstia pitää saaada

ei tästä seteleitä jakamalla mitään perkele tule

äijä vain istuu tuolissaan ja haisee

mikä siivooja minustakin on tullut

hoitajat polttelevat sikareita ja juovat konjakkia

minä puunailen rätti kädessä

viimenen juna on lähtenyt ja arvokkuus karissut kuin

tinaus nuudelikattilan kulmista

minne ovat kaikki lähteneet

maailma ei ole valmis se on kuollut

sunnuntai, 29. heinäkuu 2018

Kokelas


 

”Tää on paska torkkari, mees hakee tuolta puskasta risuja, niin saat selkääs!”. Hän meni, posket kuumottaen, silmät kyynelissä. Syyllisyys leijui hänen yllään raskaana kuin karkuun päässyt Golgatan risti. Kottarainen kujersi koivussa. Hän katkoi oksista huolellisesti ison kimpun ja asteli kuuliaisesti isän luo. Isän nailonpaita oli puolirintaan auki, hän otti huikan viinaa ja mulkoili silmät harittaen poikaa. ”No niin, housut alas!”  Vitsa alkoi viuhua. ”Minä olen pappi ja pappi sustakin vielä tulee, kun ensin hakataan paha pois”.

Hän jumaloi isäänsä ja otti rangaistuksen kiitollisena vastaan. Hän muisteli saarnaa, jonka isä oli pitänyt Herran huoneessa keväisenä sunnuntaina. Isä jylisi saarnapenkistä, mulkoillen suuri ryhmyinen penis pystyssä ripille pääseviä nuoria: ”Me olemme kuin kedon kukkaset, kuka väärällään kohti mitäkin aikakoordinaatistoa. Osa meistä puhkeaa kukkaan liian myöhään. Ensimmäinen pakkanen, tuo ylväs herra tähtiviitassaan, kulkee suunnitelmia tehden, mietteissään halki niittyjen, poimii myöhäiset kukat taskuunsa ja vie mennessään. Emmekä me milloinkaan päässeet näyttämään, kuinka kauniita me olimme. Surullisia käyvät lohduttamassa enää muuttolinnut, jotka laskeutuvat humisten lähtöateriaa syömään ennen suuntaamistaan kaukaisiin tähtiin, niin kaukaisiin, ettei niistä vielä edes mitään tiedetä. Mutta linnut ottavat nopeasti puhelun tai pari Majakkaan, kuuntelevat tarkasti oudon äänen lausumia ohjeita, nyökkäilevät ja tekevät muistiinpanoja. Ne sanovat tärkeästi ”asia selvä”, sulkevat puhelimen ja pyrähtävät iloissaan ilmaan, kieppuen kaikkiin ulottuvuuksiin. Sitten ne kuiskaavat meille jotain, mitä me emme voi ymmärtää. Että ne palaavat taas, kun maa on lämmin, kun multa veisaa kevätvirttä ja kun koivut valmistautuvat valkeissa hunnuissa häihinsä. Ja kun kurjet riitelevät suolla”.

Viimein isä lopetti vitsomisen, pyyhki hiestyneitä kasvojaan paidanhihaansa ja käski pojan nostamaan housunsa ylös. Poika huomasi housujaan asetellessaan, että niihin oli valunut hänen ensimmäinen siemensyöksynsä.   

sunnuntai, 29. heinäkuu 2018

Fyysikon tapaus


 

Oletteko kuulleet venäläisestä astrofyysikosta A. Kurelevista? Hän opetti Moskovan avaruustekniikan instituutissa Neuvostoliiton vallan aikana, mutta joutui kuusikymmenluvulla karkotetuksi Siperiaan valtiolle epäsuopeiden mielipiteiden vuoksi. Oikeastaan hän ei ollut varsinaisesti järjestelmän vihaaja, se jopa kiinnosti häntä eriskummallisessa, absurdissa byrokraattisuudessaan.Kerran hän erehtyi sanomaan, että Neuvostoliittoa kuvasi parhaiten hänen näkemänsä tapaus, kun juopunut kolhoosinjohtaja hoiperteli kaatopaikalla keskellä kirkasta kesäpäivää, lausui runoja papereista, joita pursusi hänen salkustaan ja katseli välillä humalaisen ihmetyksellä sinistä, autiota taivasta.Sitten hän meni hylätyn autonromun luo ja jollakin käsittämättömällä tempulla sai sen käyntiin ja ajoi tiehensä.

Voi olla,että tämän kuvauksen kuuli joku salaisen poliisin lähetti, joka kieli sen esimiehilleen. No, joka tapauksessa A.Kurelev muutti pian tämän jälkeen vaimonsa kanssa erääseen Koillis-Siperian eristettyyn kylään. Tässä ei sinänsä vielä ole mitään merkillistä, monet tiedemiehet joutuivat Neuvostoliitossa epäsuosioon milloin mistäkin syystä. Outoa sen sijaan oli se, että A.Kurelev katosi eräänä päivänä majapaikastaan eikä häntä koskaan löydetty. Neuvostoviranomaiset ilmoittivat maailmalle hänet kadonneeksi ja kiistivät samalla jyrkästi sekaantuneensa asiaan. Vaimo sai palata Moskovaan eikä hänkään kertonut muuta tiedotusvälineille kuin sen, että hänen miehensä oli yöllä poistunut talostaan ja ilmeisesti eksynyt tundralle. Kohu laantui aikanaan eikä A.Kurelevia enää monikaan muistanut. Mutta viime vuonna hänen vaimonsa kuoli ja hän kertoi kuolivuoteellaan uskotulle ystävälleen merkillisen tarinan miehensä katoamisesta.Tämä ystävä on nyt tullut kertomuksineen julkisuuteen.

A.Kurelev jatkoi vaimonsa mukaan tiiviisti työtään eristyksissä. Hänellä oli työhuone ja laboratorio. Hän työskenteli kehittämänsä “ajan pyörrevirtausteorian” kimpussa; teorian, jota muut sen ajan fyysikot väheksyivät, he väittivät Kurelevin seonneen.Tosiasiassa neuvostoviranomaiset tiesivät Kurelevin kokeista ja olivat  varustaneet laboratorion parhain teknisin apuvälinein. Karkotus oli siis pelkkää hämäystä, viranomaiset eivät vähääkään piitanneet Kurelevin letkautuksista.

Vaimo sanoi käsittäneensä hyvin vähän miehensä työstä, mutta tämä oli yrittänyt selittää hänelle, että teorian mukaan esimerkiksi alkuräjähdys ei ollut mikään menneisyyteen “jäänyt” tapahtuma, vaan se oli olemassa koko ajan. Koska aika oli itse asiassa jotakin, joka täytti koko avaruuden, sen käyttäytymistä voitiin tutkia myös virtausteorioiden avulla. Aikaan saattoi syntyä joko luonnollisesti tai siihen tahallisesti vaikuttamalla  pyörteitä.Tällaisia “tahallisen vaikuttamisen” kokeita Kurelev teki hiukkaskiihdyttimellään.Eräänä yönä hän tuli työhuoneestaan makuuhuoneeseen hyvin kiihtyneenä ja sanoi vaimolleen oivaltaneensa jotakin järkyttävää. Hän kuitenkin ärtyi vaimonsa unentokkuraisista kysymyksistä ja palasi työhuoneeseensa.Vaimo nukahti, kunnes heräsi aamuyöstä outoihin ääniin. Hän hiipi työhuoneen läpi ja raotti laboratorion ovea. Hiukkaskiihdytin, työpöytä, laskurit ja sähkögeneraattorit olivat poissa. Suuren tilan täytti seiniin valottunut säikeinen räjähdyskuva, joka näytti hitaasti liikkuvan, sekä Kurelevin jähmettynyt varjo. Räjähdys eteni keskipisteestä, jossa oli kummallinen  miniatyyrikuva, kuin keskiaikainen kaiverrus. Siinä oli pitkä, loputtomasti vuoristomaisemassa kiemurteleva polku, joka johti kaukana häämöttävän  palatsin porteille. Polulla kohti palatsia asteli iloinen kulkuri, syli täynnä karttoja ja kirkasta valoa.

 

tiistai, 26. kesäkuu 2018

Horisontti

Kuljetus on myöhässä. Viimein pahasti kolhiintunut bussi saapuu ja poimii minut kyytiin. Opas on myöhästelystä hermostunut, hän selailee osallistujalistaa ja paiskaa lopulta koko pumaskan ikkunasta ulos. Hän tupakoi ketjussa ja viis veisaa savulle herkkien matkalaisten valituksista. Kylä on liki kahdeksansadan metrin korkeudella vuoren rinteellä. Erikoista taivaan näytelmää tänne on tultu katsomaan; ennakkotietojen mukaan Aurinko laskee horisonttiin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Kylä on täynnä innokkaita taivaan ihailijoita. Opas virittää hiljaisen hymnin ja kuuliaisena me seuraamme hänen kaakelilaatoilla läpsähteleviä askeleitaan. Menemme näköalaravintolaan ja syömme vaatimattoman aterian, jonka alkajaisiksi opas katsoo meitä vuoronperään lempeästi hymyillen, pesee jalkamme ja murtaa leivän.

Meri on kaunis, ulappa hehkuu ilta-auringossa. Jännitys kohoaa, Aurinko lähenee horisonttia. Ihmiset nousevat pöydille seisomaan välittämättä astioiden putoamisesta, tömistävät jalkojaan ja läiskyttävät kämmenillään poskiaan ja pakaroitaan, jotka rohkeimmat ovat paljastaneet. Tämä lienee jokin muinainen rituaaliele päivän kääntyessä yöksi.

Aurinko muuttaa muotoaan. Ensin se pienenee pistemäiseksi ja alkaa sitten laajeta, kunnes se on suuri ja punainen kuin jättiläisapinan pää. Sitten se pompahtelee horisontissa ylös alas kuin kumipallo. Ihmiset kirkuvat ihastuksesta, mutta jotkut jo hermostuvat – eikö Aurinko laskekaan? Lopulta se alkaa nytkähdellen painua alas kuin uupuva penis ja katoaa. Seuraa täydellinen pimeys. Sitten näkyy jotain yllättävää: taivaalla on valkoinen tähti, joka ahmii sisuksiinsa riekaleita horisontin taakse painuneesta Auringosta. Tämän näytelmän hehku muuttaa pimeyden iltaiseksi hämäräksi. Ihmiset puhkeavat iloisiin huutoihin ja syleilevät toisiaan – nähdäänkö tällaista auringonlaskua enää tämän sukupolven aikana? Ihmiset poistuvat ravintoloista ja näköalapaikoilta, mitään laskuja tai maksuja ei peritä. Osa nousee ajoneuvoihin, toiset lähtevät kävellen alas taskulamppujen ja lyhtyjen valossa, vilkkaasti keskenään puhellen. Bussissa istuessani ohitamme ravintolan, joka on täynnä ihmisiä. He liikkuvat verkkaan ja harkiten toistensa lomitse suutaan aukoen, kuin harjoittelisivat jotakin näytelmää.