tiistai, 26. kesäkuu 2018

Horisontti

Kuljetus on myöhässä. Viimein pahasti kolhiintunut bussi saapuu ja poimii minut kyytiin. Opas on myöhästelystä hermostunut, hän selailee osallistujalistaa ja paiskaa lopulta koko pumaskan ikkunasta ulos. Hän tupakoi ketjussa ja viis veisaa savulle herkkien matkalaisten valituksista. Kylä on liki kahdeksansadan metrin korkeudella vuoren rinteellä. Erikoista taivaan näytelmää tänne on tultu katsomaan; ennakkotietojen mukaan Aurinko laskee horisonttiin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Kylä on täynnä innokkaita taivaan ihailijoita. Opas virittää hiljaisen hymnin ja kuuliaisena me seuraamme hänen kaakelilaatoilla läpsähteleviä askeleitaan. Menemme näköalaravintolaan ja syömme vaatimattoman aterian, jonka alkajaisiksi opas katsoo meitä vuoronperään lempeästi hymyillen, pesee jalkamme ja murtaa leivän.

Meri on kaunis, ulappa hehkuu ilta-auringossa. Jännitys kohoaa, Aurinko lähenee horisonttia. Ihmiset nousevat pöydille seisomaan välittämättä astioiden putoamisesta, tömistävät jalkojaan ja läiskyttävät kämmenillään poskiaan ja pakaroitaan, jotka rohkeimmat ovat paljastaneet. Tämä lienee jokin muinainen rituaaliele päivän kääntyessä yöksi.

Aurinko muuttaa muotoaan. Ensin se pienenee pistemäiseksi ja alkaa sitten laajeta, kunnes se on suuri ja punainen kuin jättiläisapinan pää. Sitten se pompahtelee horisontissa ylös alas kuin kumipallo. Ihmiset kirkuvat ihastuksesta, mutta jotkut jo hermostuvat – eikö Aurinko laskekaan? Lopulta se alkaa nytkähdellen painua alas kuin uupuva penis ja katoaa. Seuraa täydellinen pimeys. Sitten näkyy jotain yllättävää: taivaalla on valkoinen tähti, joka ahmii sisuksiinsa riekaleita horisontin taakse painuneesta Auringosta. Tämän näytelmän hehku muuttaa pimeyden iltaiseksi hämäräksi. Ihmiset puhkeavat iloisiin huutoihin ja syleilevät toisiaan – nähdäänkö tällaista auringonlaskua enää tämän sukupolven aikana? Ihmiset poistuvat ravintoloista ja näköalapaikoilta, mitään laskuja tai maksuja ei peritä. Osa nousee ajoneuvoihin, toiset lähtevät kävellen alas taskulamppujen ja lyhtyjen valossa, vilkkaasti keskenään puhellen. Bussissa istuessani ohitamme ravintolan, joka on täynnä ihmisiä. He liikkuvat verkkaan ja harkiten toistensa lomitse suutaan aukoen, kuin harjoittelisivat jotakin näytelmää.     

maanantai, 25. kesäkuu 2018

Viisas


Roomalaista parvekettani vastapäätä olevan talon ensimmäisessä kerroksessa on iltaisin valaistu huone, jossa ei milloinkaan näy ketään. Siellä on sohva, pieni kirjahylly ja nojatuoli, jonka vieressä on jalkalamppu. Kaikki kuulemani mukaan odottavat Viisasta saapuvaksi, jonka jo ennalta kuolemattomiksi tiedettyjä mietteitä janotaan. Mutta häntä ei vain näy. Kenties hänelle on tullut jokin este tai hän on matkoilla, ehkä hän ei ole edes luvannut tulla. Tai sitten häntä ei ole olemassakaan. Yhtä kaikki, häntä odotetaan kiihkeästi. Illalla, heti auringonlaskun jälkeen, kun Jupiter kiipeää huojahdellen taivaalle, talon eteen kerääntyy joukko uskollisia, jotka tuijottavat nojatuolia ääneti. Myös talojen katoilla näkyy ihmisiä ja joitakin koiriakin, jotka vaihtavat ajatuksiaan matalasti haukahdellen. Kaikilla on tietenkin hieman erilaisia käsityksiä siitä, mitä Viisas sanoisi. Joku odottaa yleisiä elämänohjeita, toinen janoaa tietoa ajan mysteeristä, kolmas taas haluaisi neuvoja rikastumiseen. Mutta Viisasta ei näy, ei ole koskaan näkynyt, ei silloinkaan, kun talon paikalla vielä oli niitty, jossa kasvoi suuri plataanipuu.

lauantai, 23. kesäkuu 2018

Kuvajaisia


Talojen kattoja katselin usein poikasena maalla ollessain. Oikeastaan ne minusta ihan ensiksi näyttivät kaukaisilta järviltä, niin kirkkaasti ne hohtivat. Haaveilin uivani noiden järvien syvissä vesissä, puhumaan oppineen koirani kanssa, joka oli sydänystäväni ja joka oli monet kerrat lainannut turkkiaan minulle lämpimäksi, kun lähdin kerjuulle talvipakkaseen. Kun tajusin, etteivät ne olleet järviä, vaan talojen kattoja, kuvittelin seuraavaksi, että ne olivat silkkaa hopeaa.  Sellaisessa hopeatalossa asuisi joku rikas, jolla oli mielisairas poika. Rikkailla oli aina vaikeita sairauksia perheessään. Tämä poika kukkuisi käen kanssa kilpaa lepikossa ja minä ystävystyisin hänen kanssaan, kun hän olisi joskus yllättänyt minut runkkaamasta, pienet polvihousut nilkkoihini valahtaneina. Lopulta ymmärsin, valmistuttuani tilintarkastajaksi, etteivät ne katot mitään hopeaa olleet, vaan peltiä, josta aurinko sinkautti säkeniään kaikkiin suuntiin. Nuo pellit oli taivuteltu taitavan takojan pajalla. Hänellä oli suuria peltilevyjä telineisiin kiinnitettynä ja morsiantaan hurmatakseen hän oli järjestellyt niitä äänen korkeuden mukaan, niin että saattoi romanttisena hetkenä virittää armaalleen serenadin. Hänestä kirjoitettiin paljon paikkakunnan lehdissä, niin taitava hän oli, mutta hän teki lopulta itsemurhan hyppäämällä kaivoon. Kaivo oli niin syvä, että se ulottui maanalaiseen virtaan ja tämä virta oli vienyt vainajaa monta kilometriä pohjoiseen, jossa hänet löydettiin vuosien päästä sorakuopan seinämästä. Hänestä näkyi löytöhetkellä vain kuopan seinämästä törröttävä käsi. Hänet löysi kuopalta sinne rakastelemaan mennyt miespari. Itsemurhan syykin selvisi, hänen tyttönsä oli karannut erään kulkurin kanssa, joka pestautti hänet sirkukseen tanssijaksi.

sunnuntai, 13. toukokuu 2018

Muukalaiset

Vaikka on varhainen kevät, ilma on leuto.

Länsiluoteinen tuuli, joka on kulkenut monen mantereen

ja vuoren yli, puhaltaa lempeästi. Koivut kuulostelevat herkkinä,

olisiko jo aika. Ne haluaisivat lehtiä, pörhöiset oksat nousevat

tunnustellen taivasta kohti. Me tunnemme nämä puut. Niiden alla

me ensi kerran lemmimme ja vannoimme valoja.

Täällä kävi kauan sitten muukalaisia. Niitä ei nähty, oli vain tunne,

ettei kaikki ollut kohdallaan. Horisontti oli vääristynyt,

kuin se olisi osittain sulanut. Nousi selittämättömiä tuulenpuuskia.

Koivujen alla on tapauksesta muistomerkki, leijuva pieni valokuutio.

Koivujen alle mekin jäämme, lähekkäin istuen ja merelle katsellen

sunnuntai, 13. toukokuu 2018

Pankinjohtaja

Hän oli pankinjohtaja, äveriäs ja itsevarma herra. Kun hän tuli tilallemme, jossa kasvatettiin ravihevosia, me alustalaiset juoksimme kumartamaan häntä ja tarjoamaan hänelle huuruisesta kulhosta vastapoimittuja mansikoita. Hänellä oli aina hieno puku yllään ja ne kengät kimalsivat mustina kuin juoksuorin karva. Hänellä oli kaksi poikaa. Olin muutaman kerran jutellut heidän kanssaan. Vanhempi heistä oli mukava ja rento, nuorempi oli ollakseen, hän oli omaksunut itseensä jotakin isänsä herraskaisesta maailmasta. Hän jauhoi aina samaa juttua siitä, että uuteen kotiin tuodulle koiranpennulle täytyi laittaa koriin ensimmäisiksi öiksi kello, kun se mukamas kuulosti pennusta emon sydänääneltä. Myöhemmin kuulin eräältä eläinlääkäriltä, että tämä oli pelkkää soopaa. Ei se koiranpentu mitään emostaan luullut, se vain ulvoi ja ulisi katoavaa aikaa, joka suli nopeammin kuin jäätelö kesällä. Pankinjohtaja kiitteli kovasti mansikoista, tarkasteli ulkorakennuksen kunnostuksessa häärivän isäni puuhia ja totesi vähän väliä: ”Erinomaista, erinomaista”. Isäni oli hermostunut siinä apupoikana pyöriessään, lippalakki viistossa, sillä hän ei tiennyt rakennushommista enempää kuin peluri pyykkisoikosta. Häntä ei muutenkaan olisi huvittanut rakennuksella touhuta, sillä hän ei voinut sietää tilan isäntää, jolla oli tapana veistellä vitsejä isäni olemattomista rakennustaidoista, hän puhutteli joskus isääni pianonsoittajaksi, vaikka hyvin tiesi, että isä oli ammatiltaan sähköasentaja. Hän ajeli kolhuisella pakettiautolla pitkin kaupunkia ja korjasi räjähtäneitä muuntamoja ja irti päässeitä suurjännitekaapeleita, jotka säkenöivät ja sihisivät kuin mustat käärmeet.