perjantai, 11. tammikuu 2019

Santa Maria

Muuan ystäväni, lääkäri Jumalan armosta, on ollut kuolleena jo kymmenen vuotta. Päivänä muutamana päätin soittaa hänelle, sillä minulla on yhä puhelimeni muistissa hänen numeronsa. Kerran aiemmin olen lähettänyt hänelle tekstiviestin Missä oot nyt?, mutta vastausta en saanut.

Soitin syksyisen iltapäivän hiljaisena hetkenä, loikoillessani alasti lähes autiolla hiekkarannalla. Oli vielä lämmin ja meri oli tyyni, mutta syy rannan autiuteen oli yksinkertaisesti se, että suurin osa virkailijoista ahersi jo toimistoissaan, talven kiireisiin valmistautumassa. Vain joidenkin isompien pomojen sihteereitä oli joutilaina ja he käyttivät lepohetken hyväkseen parantelemalla kesällä saamaansa rusketusta.

Naputtelin numeron ja hetkisen kuluttua alkoi kuulua summerin umpirauhallinen tuuttailu. Olin jo luovuttamassa ja odottelin puhelimeen viestiä, ettei yhteyttä saatu, kun tuuttaus äkisti keskeytyi napsahdukseen. Sitten kuului varovainen ”Haloo?”. ”Onko se Antti?”, huudahdin. Ääni kuulosti tutulta, mutta kohina oli niin voimakas, etten ollut varma. Kuulin vain katkonaisia sanoja sieltä täältä, kuten ”merellä” ja ”kajuutta”. Antti – jos se nyt oli Antti – siis mitä ilmeisimmin oli laivassa. ”Mikä laiva?”, huusin puhelimeen. Joku rannalla loikoilijoista kääntyi katsomaan minua vihaisesti. Kohinan ja suhinan keskeltä erottui vaivoin ”Santa Maria”. Mitä ihmettä? Oliko Antti kuoltuaan joutunut Kolumbuksen laivaan? ”Kristofferille terveisiä!”, huudahdin omasta mielestäni leikkisästi ja kuulin hetken vieraskielistä puhetta – ehkä se oli italiaa tai espanjaa – ja naurua. Yhteys parani hetkeksi ja kuulin Antin sanovan: ”Hae merikirja!”. Mikä ihmeen merikirja? Pitikö minun löytää hänen sijaintinsa merellä? Jos  hän kerran oli Kolumbuksen laivassa, sen täytyi purjehtia Atlantilla, jossakin Afrikasta länteen. ”Valaita valtavasti”, kuului puhelimesta. Kyseisellä alueella Atlantilla oli totta vie valaiden ikiaikainen reitti, kun ne siirtyivät ylös viileämpiin vesiin ruokailemaan. Azoreiden liepeillä näin kerran jättipäisiä kaskelottinaaraita poikastensa kanssa. Emot pyydystivät syvyydestä kalmareita. Poikasten piti katsella ja oppia, mutta eiväthän ne malttaneet. Ne hyppivät elämänriemuissaan korkealle ilmaan, läiskähtivät takaisin mereen ja saivat aikaan korkeita vesipatsaita. Katsoessani kiikareilla kauemmas merelle näin suunnattoman kokoisen sinivalaan matkalla pohjoiseen. Sen päästämä höyrysuihku oli liikuttavan pieni ja muistan miettineeni, miten tarkkanäköisiä menneiden aikojen julmien valaanpyytäjien on täytynyt olla.

Aloin pohtia tätä mysteeripuhelua. Miten oli edes mahdollista, että kykenisin puhumaan Antille 1400-luvulle, jolloin mitään  kenttää ei tietenkään ollut? Kesken pohdiskeluni puhelimesta alkoi kuulua hätääntyneitä huutoja ja kiroilua. ”Mitä siellä tapahtuu?” ”Ollaan voimakkaassa virrassa, edestä kuuluu pauhua”. Kului tovi, puhelin rätisi ja paukkui: ”Laiva kaatuu, putous!”, Antti huusi. Mikä ihmeen putous, keskellä merta? ”Kvadrantti näyttää...” Sitten kuului enää pelkkää kohinaa. Samassa akku tyhjeni. Oliko Antti joutunut kuoltuaan johonkin toiseen todellisuuteen, jossa maailma päättyi suureen putoukseen keskellä merta?       

sunnuntai, 18. marraskuu 2018

Gruvsta

                                                                                

Olin viisivuotias, kun muutimme Helsingin Alppilasta Kaivokselaan, joka oli Helsingin maalaiskunnan vastarakennettuja asuinalueita. Isäni oli aito stadilainen, mutta Kaivokselasta myytiin edullisesti uusia asuntoja, joten hän päätti ostaa asunnon sieltä, vaikka työpaikka edelleen olikin Helsingissä. Uusi kotimme oli “yksiö alkovilla” kerrostalossa, joka matalana luikerteli metsäisessä maastossa.

Ensi alkuun uudella asuinalueella ei ollut kerrassaan mitään palveluja. Lähin kauppa oli kilometrien päässä Kaarelassa. Liikenneyhteys Helsinkiin oli HKL:n bussin numero 46 varassa, jonka päätepysäkki oli Helsingin rajalla. Sinne oli reilu puolen tunnin kävelymatka.

Tässäpä pienen pojan muistikuvia Kaivokselasta kolmen lyhyen kertomuksen kautta.

 

Kaivokset

Sillbölen malmikaivokset sijaitsivat metsikössä kotimme lähellä. Ne olivat ammottavia rotkoja maassa, syviä rautakaivoksia, joita ei oltu aidattu mitenkään. Osa kaivoksista oli täyttynyt vedellä. Metsikössä kasvoi paljon puita, joten siellä oli päivälläkin hämärää. Menimme alueelle isäni kanssa eräänä sunnuntaipäivänä, muuttoamme seuranneena kesänä. Oli kaunis päivä, mutta kun saavuimme kaivosmetsään, tunnelma muuttui heti. Lintujen laulu vaimeni; täällä viihtyivät vain alakuloiset yölaulajat, joita ajatukset katoavaisuudesta viehättivät.  Minua pelotti mennä kaivosmonttujen suun lähelle; ne olivat höyryäviä kuolemankitoja, jotka kuiskailivat koko ajan jotakin merkillistä. Muistan isäni uhkarohkeasti menneen erään montun reunalle. Jäin kauemmas ja peitin silmäni. Pelkäsin, että hän putoaisi. Miten uskaltaisin mennä kotiin ja kertoa äidille uutisen ? Varmasti sitä pidettäisiin minun syynäni. Kun otin kädet silmiltä, näin että isä  horjahti ja suistui kohti syvyyttä. Kun hän oli tyhjyyden päällä, hänen lepattavan nailonpaitansa alta tunkeutuivat esiin valtavan suuret läpinäkyvät nahkasiivet, joiden kaamea läpinä kaikui kaivoksen kiviholveista korviini. Isä kurvaili kaivoksen yllä hetken ja lennähti sitten takaisin reunalle. Siivet hän laskosti nopeasti paitansa helmoihin. Näin, että toisesta siivestä irtosi jotakin. Isäni huomaamatta poimin sen maasta. Se oli pehmeä nahkasuomu, jonka panin taskuuni. Se on minulla tallessa vielä tänäkin päivänä.     

 

Maalaistalo

Juslinin maalaistalo sijaitsi lähellä meitä. Siellä oli hevosia ja lehmiä ja sieltä sai käydä ostamassa maitoa. Sitä haettiinkin iltaisin innokkaasti kannuilla ja mitä mielikuvituksellisimmilla astioilla, mitä nyt epäkäytännöllinen kerrostaloasukki saattoi kaapistaan löytää. Tuhkakuppiinkin jonkun muistan maitoa hakeneen.

Me pojat tietysti seikkailimme mielellämme talon lähistöllä ja seurasimme tilan tapahtumia, vaikka meitä oli ankarasti kielletty siellä oleilemasta. Kerran oli hevonen poikkaissut jalkansa ja se oli lopetettava. Samana yönä lehmät kapusivat navetan katolle ja ammuivat kuorossa hyvin surullisen valituksen. Se ja rengin huuliharppusäestys kuuluivat kauas kerrostalopihojen perukoille asti.

Seurasimme usein ihmetystä täynnä tuulennopeita pääskyjä, jotka kiitivät tilan piharakennusten vaiheilla. Kukaan ei muistanut nähneensä niin nopeita pääskysiä. Niitä ei oikein linnuksi ehtinyt tunnistaakaan, kun ne pään yli suhahdettuaan jo olivat tiessään.

Niitä pidettiin nopeaälyisinä ja oppivaisina , sillä ne kiusoittelivat ja puijasivat talon kissaa monin tavoin. Ne myös auttoivat joskus isäntää kirjanpitotoimessa.

Väitetään, että juuri näistä pääskysistä kehittyi se huippuälykäs alalaji, joka sittemmin alkoi suunnitella  tietokoneohjelmia ja jonka sanotaan myös osallistuvan koko tarmollaan kvanttitietokoneen kehittelyyn.     

 

Koulu

Kansakoulun aloitin Vantaankosken vastavalmistuneen yhteiskoulun tiloissa, sillä  Kaivokselassa ei vielä koulua ollut. Kuljetus kouluun hoidettiin busseilla. Me ekaluokkalaiset tuijotimme täynnä ihailua oppikoululaisia, jotka marssivat sotilaallisessa järjestyksessä tunneilleen koulurakennuksen toiseen päähän, raikuvan puhallinmusiikin tahdittamina. Heidän mentyään käytävässä loisti ihmeellinen kirkkaus.

Voimistelutunnit pidettiin yhteiskoulun takana sijainneen kansalaiskoulun salissa, sillä yhteiskoulun tilat eivät vielä olleet aivan valmiit. Siellä piti varoa suurta kaukoputkea, sillä salia käytettiin myös observatoriona. Vahtimestari veivasi voimistelusalin katon  kirkkaina tähtiöinä auki ja kohdensi kaukoputken tutkijalle valmiiksi. Kun eräänä aamuna saavuimme voimistelutunnille, löysimme tutkijan lattialta, nukahtaneena kaukoputkensa viereen. Hänellä oli  suuri vihreä myssy päässään.

Monet kerrat muistan ekaluokkalaisena miettineeni, kun seisoin välitunnilla pihamaalla kaiken touhun ja hyörinän keskellä, että mihin ihmeeseen minä tätä koulunkäyntiä oikein tarvitsin. Kirjoitusharjoitusten lomassa opettaja onneksi luki meille paljon satuja, jotka lohduttivat minua raskaissa mietteissäni. Erityisen mieluisa oli talvimyrskyinen kertomus Sampo Lappalaisesta.

Opettaja varoitti meitä usein menemästä Silvolan tekojärvelle. Sinne oli joku ikäisemme poika hukkunut. Näin joskus painajaisia autiosta, kiiltävästä järven selästä. Pohjassa oli suuria suodatinlaitteita, joihin kalpea poika oli tarttunut kiinni. Hän viittoili minulle hitaasti kädellään.     

 

 

sunnuntai, 21. lokakuu 2018

Pirkka


 

Vaunuun ryntää joukko nuoria miehiä. Pappiskokelaita, arvaan heti, sillä heidän kasvojaan ja pitkää kaulaansa ympäröi ohut sininen utu. Olin juuri perehtyneenä mutkikkaaseen kirjaan ja päässyt keskittymisen asteessani siihen pisteeseen, jossa värikkäät papukaijat tippuvat peräjälkeen jyrkänteeltä alas, itseään veikeästi puolelta toiselle keikutellen. Kirja kertoi lapsen havaintomaailmasta. Me aikuisethan emme tarvitse jonkin havainnon käsittelyyn kuin puolet havainnosta tai allekin, niin aivot jo arvaavat loput ja kokonainen havainto syntyy. Pienen lapsen silmin taas kaikki on uutta, esimerkiksi salossa liehuva lippu voi kauhistuneen taaperon mielessä venähtää äärettömän mittaiseksi kiemurtelevaksi käärmeeksi. Vauvan havaintoja ovat jotkut psykologit verranneet LSD-trippiin tai juopon houreisiin. Juuri sen vuoksi vauvojen arvellaankin, ainakin ilmeidensä perusteella, olevan ”high” kaiken aikaa. Jos trippi on huono, kuten esimerkiksi mustikkametsässä joskus, lapsen ilme on kauhistunut.  Hän näkee mustikat suurina päinä, kuin tollojen kuorona, joka lausuu mönkivällä äänellä käsittämättömiä sanoja.

Miehet rojahtivat penkeilleen, yksi heitteli suuresta kassista kullekin vesipullon. - Mikä matsi meillä on ekaks? - Emmä muista, otitko sä sun tablan messiin? - Joo, siinä on se hahmotelma siitä saarnasta. - Mistä vitun saarnasta? – No, kun on tultu uuteen aurinkokuntaan ja laskeuduttu planeetalle tai kuuhun, niin mitä saarnataan paikallisille. - Mistä ne sitä voi ymmärtää? - Ei tarvi, saarnahan on aina saarnaajalle itselleen tarkoitettu. Että pysyis järjissään. - Tuleeks Essi? - Emmä tiijä. Vittu se on hyvännäkönen. Se on niinku raikas tuuli. Ja sen hymy on kirkkaampi kuin Aurinko. - Ootsa sä lätkässä siihen? - Oon. Mut emmä ajattele sitä niinku et se olis alasti tai jotain, vaan niin kuin se olis puettu valoon. Sitä paitsi se on tosi reilu. Se opetti mua koodaamaan raamattua. - Miks sitä koodataan? - Siitä tulee jotain ihan outoja juttuja kun sitä koodaa. Kone raksuttaa sitä monta tuntia ja sit se alkaa suoltaa ulos jotain ihan outoja kuvia, niinku jostain toisen maailman rotkoista. - Onks Pirkka päässy jo sairaalasta? Eks sä kuullu, se on kuollu. - Ei jumalauta, miten se kävi? - Se meni aika sekasin, kun se kävi Jerusalemissa. Se kulki siellä viitassa ja huusi nurinpäin raamatunlauseita ja itki itkumuurilla ja halasi kaikkia. Sit poliisi haki sen pois ja laitto lentokoneessa takas Suomeen. Ne on siellä tottunu näihin, jotka sekoo pyhillä paikoilla. Siitähän Artsi duunas sen väitöskirjan: ”Jerusalem-syndrooma ja Öljymäen kuiskivat puutarhat”. Se sai jotain salaistakin materiaalia yheltä israelilaiselta poliisilta ja meinas seota itekin. Se ei saanu lupaa eikä ois uskaltanutkaan laittaa sitä siihen väitöskirjaan, kun se pelkäs, et kaikki jotka sen lukis, sekois. No sitku Pirkka tuli Suomeen kesällä, niin se käveli täälläkin pitkin poikin mustassa puvussa ja tallitissa. Päässä sillä oli musta huopahattu ja kipa ja se kasvatti pitkän parran. Mut joskus se riisu kaikki vaatteet ja käveli alasti kadulla muna pystyssä. Se hirttäyty sairaalassa pyörätuoliin, älä kysy miten.

Pappiskokelaat hiljenivät ja minä upposin silmämunat vavahdellen hurskaan uneen.     

sunnuntai, 9. syyskuu 2018

Katolla


 

Olen jo pitkään epäillyt, että kotitaloni katolla liikuskelee tai peräti asuu jokin eläin. Sieltä kuuluu töminää ja tassuttelua, joka saa viinikaappini lasit helisemään. Öisin herätessäni on kuulunut vingahduksia ja  aavemaista havinaa, kuin hätääntyneitä siivenlyöntejä. Äänet tosin saattavat yhtä hyvin kuulua puluille. Hiiriäkin talossamme asuu. Vanhaa saunaa remontoidessani lautojen raosta löytyi kolme muumioitunutta hiirtä. Vuoden elonkierto on aina kutakuinkin sama. Keväällä taloon muuttavat ihrakuoriaiset, oravat ja myyrät, sitten seuraavat ampiaiset ja tiaiset ja kesällä pääskyt. Syksyllä on lepakoiden vuoro. Hiiret talvehtivat ullakolla. Talo kuuluu kaikille.

Tiaisista ja pääskyistä mieleeni tuli lukioaikaisen kouluni metsikkö, jossa kävin yksikseni välitunneilla tupakalla. Se oli vilkas lintupaikka ja linnut tulivat aivan lähelle siinä mietteissäni poltellessani. Rastas, harmaasieppo, punarinta, sinitiaisia. Ihailin puutörmästen muotoja ja yksi niistä oli kuin saarnaa pitävä paavi, tirskuvat linnut olkapäillään. En kuullut lintujen mökältä mitä hän sanoi, mutta suutaan hän aukoi kiivaasti ja hänen silmänsä leimusivat. Olin siihen aikaan salaa rakastunut erääseen Leenaan. Tein pieniä sävellyksiä kitaralla ja olin kirjoittanut nuoteiksi Helvi Juvosen runoon säveltämäni laulun, se alkoi sanoilla ”piilossa liikahtamatta/linnut luoksesi saat”. Eräällä välitunnilla näin Leenan kiertävän tavanomaista kävelyreittiään metsikon ympäri. Tilaisuuteni oli tullut. Rynnistin pusikosta nuottipapereineni Leenan eteen, hän näytti pelästyneeltä, kunnes huomasi, kuka olin. Ai, se punasteleva tuijottelija, luokan kummajainen. Aloitin kiireesti, värisevällä äänellä: ”Haluisitsä-soittaa-sun-pianollas-tän-mun-tekemän-laulun? Tai-voisinhan-mä-tulla-joskus-soittamaan-sun-kanssa-sen-kitaralla-jos-sulle-sopis”. Tjaah, ei se loppujen lopuksi näin jälkeenpäin ajatellen ollut ollenkaan huono iskurepliikki, vai mitä? Leena otti nuotit, mutta yhteissoitosta ei koskaan tullut mitään. Ehkä nuotinnus oli niin surkea, ettei laulusta saanut tolkkua. Tai oli jokin muu syy. Kuulin kerran koulun bileissä Leenan naureskellen kertovan tempauksestani kavereilleen. Se tuntui kurjalta. Mutta odotan yhä kutsua yhteissoittoon.

Olen koulutukseltani kemisti, mutta menetin työni. Olen ollut jo vuosia työttömänä ja mahdollisuudet päästä takaisin työelämään pienenevät päivä päivältä. Intohimoni kemiaa kohtaan ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään. En ole koskaan nähnyt molekyylejä samalla tavalla kuin muut ihmiset, jotka näkevät ne rakennekaavana paperilla. Minä näen sähkömagneettisen kentän tai oikeammin sen muutoksen. Tilanne on vähän sama kuin kapellimestarilla, joka kuulee musiikkin nähdessään partituurin. Itse asiassa pienten hiukkasten liike on kuin satumaista tanssia universumin musiikin värähtelyssä.  Tästä erikoisesta kyvystä oli töissä joskus hyötyäkin, kun näin kertakatseella, miten jokin yhdiste reagoisi toisen kanssa vain tarkastelemalla niiden potentiaalia sähkökentässä. Tämä säästi aikaa synteesinsuunnittelussa. Jotkut muut ihmiset firmassa kuitenkin katsoivat osaavansa hoitaa tekemäni työt paljon minua paremmin, joten minä sain lähteä. Kun tietysti tunnen ulkoa lukemattomien kemiallisten yhdisteiden rakenteen ja tiedän näitä yhdisteitä olevan elinympäristössäni, näen kaiken aikaan erilaisia värähteleviä kenttiä.  Esimerkiksi suhteellisen yksinkertaisen myrkyn glyfosaanin, C3H8NO5P, magneettikenttä näyttää pyöristetyltä M-kirjaimelta. Fenoli näyttää kimaltelevalta savupyörteeltä ja elintarvikkeissakin käytettty BHT Saturnus-planeetalta. Joskus tuntuu kuin molekyylien värähtelevä kauneus tekisi minut hulluksi. Magneettikentän muutoksista myös huomaan heti, jos ympärilläni leijuu jotain tunnistamatonta kemikaalia. Tarkastelemalla kenttämuutosta voin hahmottaa paperille sen rakenteen.

Työttömänä olen kirjoitellut meditaatiokirjaa. Tiedän toki, että vastaavia on jo kirjoitettu hyllymetreittäin. Kehittelemäni meditaatiolaji on puumeditaatio, joka jakautuu kahteen alahaaraan: latvameditaatioon ja juurimeditaatioon. Latvameditaatiossa kiivetään korkean puun latvaan ja mietiskellään siellä. Annan kirjassa ohjeita viranomaisten kanssa tekemisiin joutuville, vinkkejä ensiapulaukun sisällöstä ja sopivista aurinkovoiteista ja vaatetuksesta sekä ohjeita huimauksen välttämisestä. Hurjimmillaan latvameditaatiossa puun (esimerkiksi koivun) latva taipuilee hurjasti kehon painon ja kovan tuulen takia, mutta hengitysharjoitusta tulee jatkaa aivan normaalisti. Yksi harjoitusmoodeistani on sisään- ja uloshengitysjakson aikana käydä kerta toisensa jälkeen läpi aurinkokunnan planeetat. Se on avaruusmietiskelyä. Myös sähkömagneettisia kenttiä voi tarkkailla valppaasti, annan kirjassa karkeita ohjeita kemiaa ja fysiikkaa tuntemattomille asiaan perehtymistä varten. Juurimeditaatiossa taas nimen mukaisesti mennään istumaan puun juurakon äärelle, pidetään siitä kiinni, tunnetaan elävä voima ja mietiskellään. Juuria ei saa kaivaa esiin tai millään tapaa vahingoittaa ja niinpä juurimeditaatiossa hakeudutaankin yleensä suurten puiden tyveen. Odotan teokseni muodostuvan heti ilmestyessään klassikoksi. Se on oikeastaan välttämätöntäkin, sillä tarvitsen kipeästi rahaa.

Epäilyni katon elikosta sai vahvistuksen eräänä utuisena aamuna, jolloin aurinko loisti talomme takaa ja sen yläkerrokset heijastuivat vastapäisen talon suuresta päätyikkunasta. Katollamme vilahti  suurehkon eläimen  hahmo, sen nopeassa juoksussa oli jotakin kissamaista, samalla leikittelevää, samalla murhaavan määrätietoista. Se vilkaisi juostessaan ikkunaa ja näin heijastuksena sen mietteliäät, olemassaolon arvoitusta pohdiskelevat kasvot. Ne olivat kärjellään olevan kolmion muotoiset, korvat olivat suuret ja pystyt ja päälaelta pisti pieni sarvi. 

sunnuntai, 26. elokuu 2018

Maailma on kuollut


 

Kessu kuumana, päivämö

hermoissaan panee naapurin pappia, iso mies

levitin tiivistemassaa katolle

lokki tahri itsensä liimaan

avunhuutoja lahdelta

punaiset kengät lentävät ilmassa

minä haluaisin nussia nussia vaan

naapuripoika katsoo telkkaa käytävällä ja runkkaa

mitähän siellä puhutaan

tuolla kyökissä meinaan

kun sinne on raahattu kokonainen laiva

ja astiat helisevät kaapissa ja putoilevat särkyillen lattialle

kyllähän minä aina halusin joksikin tulla

ostin kitarankin

mutta soitto jäi

kun isä pakotti kouluun

samanlainen paska asentaja minusta tuli

nyt ovat tyät meneet ja firma konkurssissa

näin hiljattain entisen pomoni

hänestä oli tullut alkoholisoitunut musta lokki

asemapaikkaamme kaivettiin monttuja

niihin kun hyppii, reunalle ja takaisin niin hyvä tulee

ja meetvurstia pitää saaada

ei tästä seteleitä jakamalla mitään perkele tule

äijä vain istuu tuolissaan ja haisee

mikä siivooja minustakin on tullut

hoitajat polttelevat sikareita ja juovat konjakkia

minä puunailen rätti kädessä

viimenen juna on lähtenyt ja arvokkuus karissut kuin

tinaus nuudelikattilan kulmista

minne ovat kaikki lähteneet

maailma ei ole valmis se on kuollut