maanantai, 11. tammikuu 2021

Hukattuja toiveita

Lumeen hukattuja toiveita

hansikas katosi hankeen

miten olin taas tässä kunnossa

otsa veressä

tästä tulisi vielä paljon pahempaa

taksi pysähtyi kuin huohottava tamma

ja heitti minut ulos

ihan peltoa tää oli

en olisi tuntenut kesälläkään

ja silloin sentään  kaikki heilimöi

linnut laulavat

ja tytöt kulkevat ilman pikkuhousuja

ja kaikilla on viuhkat joita huiskutellaan

kun toivotetaan hyvää sitä sun tätä

tällä puolen avaruutta en enää viihtyä voinut

aurinko lämmitti vain harvoin ja silloinkin

kun se näyttäytyi

se päästi kaikkien käkikellojen käet irti

ne lensivät parvena

kauppakeskukseen nokkimaan ihmisiä ja saivat heidät kirkumaan

sitten ne lensivät puusiivet naristen kuin jotkut vitun pinokkiot

katonrajaan ja aloittivat messun, jota messuhallin adventistipappikin olisi kadehtinut

ja hän sentään oli valitutpalansa lukenut

partion käynyt ja jossain vessan takana runkannut

kun oli nähnyt johtajattaren paljaan takapuolen saunan ikkunasta

siellä oli kaksi vartijaa, tosi ilkeitä tyttöjä

joilla oli tukat saparolla ja ruokokepit käsissään

joilla he löivät humahuma kaikkia

jotka uskalsivat lähestyä mutta hän ei piitannut

silloin kun luonto ajaa, pitää

kuin husaarinupseeri hevosensa kanssa talvitiellä

hiljaisena päivänä, jolloin puista ei kuulu kaipaavia huikkauksia keväästä

pelkoa

alitajuisesta taivaasta joka on kaikkien mieliin piirtynyt

heti ensimmäisenä vuonna kun synnytään

ja vielä mistään tietämättöminä nähdään vaaleanpunaisia unia, jotka maistuvat iholle

lauantai, 9. tammikuu 2021

Riemumaisteri

”Riemumaisteri”. Ihan hirvee räkälähän se oli. Kuppilan katolla jonkinlainen tyylitelty rillipäisen nössön kuva, jonka päässä kiilsivät hirvensarvet. Olin tullut taksilla lentokentältä, juonut pari kolme kaljaa koneessa. Päässä kihisi, piti saada lisää. Portsari seisoi ovella kulmat kurtussa, mutta päästi sisään, kun tuttuja oltiin. Menin ensin kuselle. Kopista kuului sutinaa, siellä kai joku otti poskeen. Imeminen, lotina ja ähinä tympäisivät. Kopissa oli enemmän porukkaa kuin vain kaksi, sillä kuului vaatteiden kahinaa, rykimistä ja kuorolaulun tapailua, kuin jostakin ortodoksisesta messusta. Lorottelin loppuun, pesin kädet ja menin saliin. Nälkäkin oli, istuin oikein pöytään ja tilasin kyljykset hämmästyneen näköiseltä tarjoilijalta, joka ei ollut ruokailijoihin tottunut. Kaikki muut ruokalajit  oli tuhrittu listalta yli. Parin tuopin ajan sain kyljyksiä odottaa, baarin puolella meteli yltyi. Vilkaisin sinne, dartsia heitettiin,  eräässä pöydässä naiset vilauttelivat vuoronperään rintojaan miehille, jotka antoivat heille paperilappusilla pisteitä. Naurun älinä otti korviin. Jotkut naiset innostuivat ja näyttivät takapuoltaankin; erään naisen pakaraan oli tatuoitu sydämen kuva. Vanhan silmäpuolen partaäijän huulessa kiilsi kuolatippa. Klimppikyljys ja kovakuoriset perunat saapuivat pöytään, tilasin uuden kaljan. Liha oli sitkeää, sinipunertavaa ja maistui eltaantuneelta. Sulatettu ties kuinka monta kertaa kertaa ennen kuin joku hölmö narahti tilaamaan. Lautaselta ei pystynyt syömään kuin pari salataatinlehteä ja osan porkkanaraasteesta, joka sekin maistui härskiintyneeltä. Niine hyvineni siirryin jatkamaan baarin puolelle. Jäin nojailemaan tiskiin ja tuijottelin seinää. Vieressä seisoi keski-ikäinen pyylevä nainen myssy päässä ja litki pierunhajussa lonkeroaan. Aloin puhella hänelle matkalla sattuneesta kommelluksesta. Joku matkustaja oli nukahtanut koneessa ja kun hän äkkiä heräsi omaan huutoonsa, hän kuvitteli olevansa ratikassa, koska painoi kuviteltua stop-nappia istuimen käsinojassa ja huusi ohjaamoon päin ”hei pysähdy, jään tässä pois”. Lentoemäntä leijui paikalle kuin äänetön paholainen ja sai hänet rauhoittumaan kuiskattuaan hänen korvaansa jotain. Myssypää naurahti ja sanoi, että viimein joku saa hänet hymyilemään. Hänellä oli tullut miehensä kanssa ero ja hän oli tullut tänne potemaan ikäväänsä. Tarjosin hänelle kaljan ja ajattelin napata hänet mukaani, kotihan oli lähellä. Juttelua jatkaessamme hivutin käteni hänen kätensä päälle, eikä hän vetänyt sitä pois. Aloin lämmetä. Puhelimme niitä näitä, valehtelin olevani kirjallisuudesta ja runoudesta kiinnostunut. Onneksi muistin Pentti Saarikosken. Hän sanoi olevansa työtön tarjoilija. Tarjosin yösijaa ja hän suostui, koska hänellä ei omien sanojensa mukaan ollut paikkaa, minne mennä. Olin jo aika kännissä ja kävimme pian nukkumaan, avattuani sohvan ja kaappaistuani sen päälle jostakin lakanan ja viltin. Sänkyhommista ei enää olisi tullut mitään. Aamuyöllä heräsin, nyt oli jo haluja ja kömmin hänen päälleen. Puristelin ja imin hänen isoja rintojaan, hän levitti puoliunessa reitensä eikä minun kauan tarvinnut työnnellä kun tuli.  Aamulla oli lähdettävä töihin ja saattelin hänet metrolle. Tautiriski pyöri mielessä eikä sitä helpottanut, kun hän kertoi olleensa viime aikoina ”vaikka kuinka monen” miehen kanssa. Hän katosi metrotunneliin ja minä jatkoin matkaa ostettuani kioskilta eväitä. Töissä ilmoitin viinanhajuisena kirjoittavani matkaraporttia koko päivän. Vedin huoneen oven perässäni kiinni.

perjantai, 25. joulukuu 2020

Unilaiva

Lahden suulla on laiva. Sen valot heijastuvat kirkkaina vedestä.  Olen nähnyt sen aiemminkin parvekkeeni ikkunasta, kun yöllä olen herännyt ja kävellyt huoneesta toiseen hermojani rauhoittaakseni.

Viime yönä näin unta isästäni. Olin häntä katsomassa kuolleiden vastaanottokeskuksessa. Kuolleet makasivat lavereilla, toiset kalpeina, toiset mustuneina, ja heidän ympärillään oli omaisia. Jotkut olivat tuoneet kukkia, jotkut istuivat syömässä eväitä, katselivat kuollutta omaistaan ja puhelivat matalalla äänellä. Isä makasi liikkumatta ohuen peiton alla. Olin vajonnut mietteisiini ja muistelin lapsuuden kotiani. Yhtäkkiä isä yskäisi, aukaisi silmänsä ja räpytteli niitä kirkkaassa valossa. Autoin hänet ylös, hän yskäisi vielä kerran pontevasti ja katseli minua pistävästi, ikäänkuin hänen yskähdyksellään olisi ollut joku tärkeä merkitys. Hän pyysi lasin vettä. Huoneen päässä oli vesihana ja lavuaari. Juoksutin ensin vettä pitkään, sillä se oli mustaa, vähitellen hanasta tuli kirkkaampakin vettä, mutta mustia juovia vedessä vielä ui. Se sai kelvata. Muut huoneessa olijat eivät kiinnittäneet tapahtumaan lainkaan huomiota. Kun hän oli hetken levännyt, hän rupesi kiroilemaan ja sättimään minua ja kaikkia huoneessa olevia. Rauhoittaakseni häntä autoin hänet ylös ja hoipuimme vastaanottokeskuksen pitkiä, suurilla jousilla vyötettyjä käytäviä hissille. Hississä ei ollut valoa. Pimeässä  olimme hiljaa. Isäni suunnasta kuului hiljaisia ääniä, kuin linnut olisivat vaimeasti viserrelleet keväisessä lehdossa.  Tulimme alas, talutin hänet ulko-ovelle, josta suuntasimme rakennusta ympäröivään puistoon. Tuuli puhalsi jo iltapäivää pois, etäältä kuului liikenteen pauhua. Kahvitehtaasta tuli tänne saakka kahvin tuoksua. Istuimme penkille. Kerroin hänelle, että olin ennen hänen heräämistään muistellut lapsuutta ja sitä, kuinka olin kerran yksin kotiin jäätyäni nähnyt pienen ”Maria ja lapsi”-taulun alkavan heilua seinällä edestakaisin tapetti rahisten. Isä oli silloin jossakin juhlimassa, äiti oli ylitöissä. Minua pelotti.”Sellainen se asia aina on ollut”, isä sanoi. ”Mikä” kysyin. ”Älä kysele kokoa ajan” hän tiuskaisi.

Muistan, että taulu pelotti minua niin, että lähdin ulos. Sinne Maria lapsensa kanssa jäi viuhtomaan seinälle. Juoksin tehtaalle, jossa äiti oli töissä. Pääsin sisään konesaliin, jossa suuret pumput jymisivät. Tehdas oli saanut suuren tilauksen pumpuista, joita oli tarkoitus toimittaa NASA:lle. En tiennyt mikä NASA oli eikä äitikään tiennyt. Hän näytti hämmästyneeltä, kun tulin hänen luokseen kokoonpanolinjalle. Kerroin, etten uskaltanut olla yksin ja että halusin viipyä äidin työvuoron loppuun asti tehtaalla. Paikalla piipahti mestari, joka vastasi NASA-kysymykseen, että se oli avaruuslaitos Amerikassa, joka halusi testata materiaalien kaasutiiviyttä. Siitä en ymmärtänyt mitään. 

Isä tuli kotiin vasta äidin iltavuoron jälkeen humalassa ja väänteli naamaansa ovella, kun avasin sen. Hänet oli parempi pitää hyväntuulisena ja niinpä olin nauraa hihittävinäni hänen pelleilylleen. Isä meni suoraan ulkovaatteet päällä ja kengät jalassa sohvalle ja sammui siihen. ”Miksi kävit niin usein juhlimassa” kysyin isältä. ”Käytiin me sua katsomassa kerran kuussa”, hän vastasi ja sanoi vielä: ”Sä olet ylimielinen jätkä”. En ymmärtänyt, mihin vastaus liittyi, enkä välittänyt enää puhella. Isä alkoi vähä vähältä kadota näkyvistä kuin haipuva usva ja katosi sitten kokonaan. Jäljelle jäi ainoastaan mustakivinen sormus, jota hän oli aina pitänyt etusormessaan. Pyyhkäisin sen penkiltä maahan, nousin ylös ja lähdin. Siihen heräsin.

Voisiko kapealla lahdella edes laiva kulkea, mietin katsoessani sen valoa. Vai oliko se unien laiva, joka lastasi ruumaansa unia ja yritti houkutella minut takaisin vuoteeseen? Ehkä niin oli.  

sunnuntai, 13. joulukuu 2020

Kaupungilla

I

Jos jokin tässä kaupungissa sujuvasti osataan, niin se on rahastaminen. Jopa kirkkoihin on pääsymaksu. Nieuwe Kerkin alttaritauluun on kuvattu pyhimys, jonka anelahjaa odottava käsi kurottuu siunausta rukoilevaa ryysyläistä kohti. Nieuwe Kerkissä on mahtavat, 1600-luvun suuren mestarin takomat urut. Urkujen oveen on maalattu pieni apina. Kysäisen siitä ohi kiirehtivältä kirkon palvelijalta, joka kertoo, annettuani hänelle lantin, että kerran jonkun vierailijan lemmikkiapina oli päässyt karkaamaan urkuparvelle ja aloittanut villin, pauhaavan soiton. Jotkut pitivät kaoottista äänivyöryä saatanallisena, mutta urkuri mieltyi heti soittoon. Hän osti apinan itselleen. Julkisesti se tosin ei saanut soittaa herättämänsä pahennuksen takia, mutta urkuri otti sen öisin kirkkoon mukaansa ja kuunteli mietteliäänä sen soittoa.  

II

Vuolaasti virtailevan, kimaltavan Amstel-joen rannalla sijaitsee Hermitage, jossa on van Gogh-näyttely. Van Gogh -museota restauroidaan ja maalauksia on siirretty tänne. Huomio kiinnittyy erityisesti töihin, jotka hän maalasi psykiatrisessa hoitolassa ollessaan. Eräässä vaikuttavassa maalauksessa tumma kasvoton hahmo harhailee poppelipuistossa. Puut luovat punertavia varjoja autioille poluille. Tunnelma on yksinäinen ja painostava.

Hermitagessa tauluja on katselemassa myös keski-ikäinen mies kouluikäisten lasten kanssa. Lapsia taulut eivät jaksa kiinnostaa, mutta isä puhuttelee heitä ankarasti nuhdellen. Itkua pidätellen pikkupoika seisoo taulun edessä ja yrittää kuvailla sen herättämiä ajatuksia, joille isä milloin nyökkäilee hyväksyvästi, milloin rypistää kulmiaan. ”Perunansyöjien” värianalyysi ei tunnu luonnistuvan pieneltä tytöltä. Isä ärähtää ja painaa tytön naaman melkein tauluun kiinni ja alkaa luennoida, sormellaan tarkasti yksityiskohtia osoitellen.  

III

Rembrandtin kotitalossa oli myös hänen studionsa. Tilat ovat kolmessa kerroksessa ja melko ylelliset; tuohon aikaan Rembrandtilla oli vielä rahaa. Alakerran keittiössä roikkuu monenlaisia kuparipannuja, -kauhoja ja muita astioita. Siellä on myös moderni hana, johon vesi pumpattiin pienellä pumpulla. Yläkerran studioon siivilöityy kattoikkunasta hienoa valoa. Täällä on taitelijan maalausteline ja kuuluisa vuode, jolla on maannut lukemattomia alastonmalleja, auringon siunaavissa säteissä paistatellen.  

Illalla palailen hotellille raitiovaunulla. On hyytävän koleaa. Kysyn neuvoa oikeasta pysäkistä pari riviä edessäni istuvalta vanhalta mieheltä, joka rauhoittelee minua ja kertoo jäävänsä samalla pysäkillä pois. Jään luottavaisena odottamaan. Matka jatkuu ja jatkuu yhä vieraampiin kortteleihin eikä mies liikahdakaan. Lopulta kyydissä ei ole enää meidän lisäksemme muita. Raitiovaunu saapuu päätepysäkille ja kuljettaja soittaa kelloa. Mies ei hievahdakaan. Paljastuu, että hän on kuollut. Hän näyttää rauhallisesti nukkuvalta, jopa pieni hymy kareilee hänen kapeilla huulillaan. Harhailen  lopulta ainakin tunnin hotelliani etsien.  

lauantai, 28. marraskuu 2020

Kaupungilla

Kuvittelin jo tuntevani tämän kaupungin, mutta nämä raitiovaunureitit ovat mutkaiset. Samaan matkaan, johon ennen kului enintään vartti, voi mennä puolikin päivää, sillä vaihtoja on useita. Aina on noustava ja jäätävä odottelemaan johonkin aivan oudon ja vieraan näköiseen kadunnurkkaan, jota iltapäivän Aurinko hiljaisesti valaisee, ja usein sattuu niin, että seuraava ratikka ei pysähdykään kohdalla, vaikka kuinka viittoilisi. Tuntuu kuin olisin muuttunut näkymättömäksi, sillä kuljettaja ei huomaa minua, vaikka kuinka ystävälliset ja myötätuntoiset kasvot hänellä muuten olisivat. Kuin vahingossa onnistun liukahtamaan sisään erään numerottoman  ratikan ovesta juuri ennen kuin ovet rämähtävät vihaisesti kiinni. Istun repaleiselle penkille tai kyhjötän keskilattialla kuin jokin hylkiö eikä minulla ole aavistustakaan, mihin ollaan menossa. Havittelemani suunta ei ole täällä päinkään, mutta ehkä asia jotenkin selviää jos raiteiden mutkat vain jollakin tapaa saataisiin suoristetuiksi. Siihen tarvittaisiin vahvoja miehiä puhalluslamppujen, suurten pihtien ja rautakankien kera. Erään mustaksi rapatun, yrmeän talon kohdalla ratikka pysähtyy ja jään hermostuksissani pois, koska en tiedä, missä olemme. Seuraan ihmisiä, jotka menevät rakennukseen. Se on  jonkinlainen ihmisten rekisteröintikeskus ja kun oven avaa, hiljaisuus rikkoutuu humuun ja meteliin, sillä halli on täynnä ihmisiä, monella paksuja paperinippuja kädessä, joista vähän väliä tipahtelee papereita ja sitten niitä haetaan, kunnes papereita putoaa lisää. Lattia on täynnä papereita ja niiden perässä säntäileviä ihmisiä. Katson ylös katonrajaan; se on korkeammalla kuin lintu yltää yhdellä siivenharppauksella ja siellä kiirii kirkkaita valonhelähdyksiä. Siellä jossakin, taivaisessa kirkkaudessa, on Ylitarkastaja, jonka silmä valvoo kaikkea toimintaa. Välillä pasuuna soi ja silloin jokainen virkailija sydämessään vapisee, sillä nuhdelluksi joutuminen on pahinta, mitä näille ihmispoloille voi tapahtua. Jos rekisteröintejä esimerkiksi on hyväksytty puutteellisin perustein, siitä voi olla rangaistuksena arkistointityötä vuorotta pimeässä kellarivarastossa, joka vilisee rottia. En ehdi jäädä enempää katselemaan, sillä oikeastaan olen matkallani asuintoverini luo, joka on jättänyt minulle hätäisen viestin. Kotona on sattunut jotain. Tämä asuintoverini on pieni arka nainen, jonka kanssa olen jakanut korkean vuokrani jo parin vuoden ajan. Asunto on purkutuomion saaneessa kerrostalossa, sen ylimmässä, kuudennessa kerroksessa. Meillä ei ole muunlaista suhdetta kuin tämä asuinkumppanuus, mutta lämmityksen puuttumisen takia me usein hakeudumme öisin aivan toisiimme kiinni pysyäksemme lämpiminä. Hän näkee hyvin vilkkaita unia äännähdyksistä ja tahattomista potkaisuista päätellen ja kävelee myös unissaan; silloin herään kylmyyden tunteeseen, kun hän ei ole vierelläni. Hän osaa jonkin verran saksaa ja on kertonut minulle olleensa nuorena laivatyttönä. Laivoilla hän joutui esiintymään merimiehille ja strippaamaankin, istumaan miesten polvella ja sitä rataa. Saksaa hän oppi näillä visiiteillään. Hän osaa saksaksi erään runonkin, jonka joku juopunut merimies lepersi hänen korvaansa. Minä en osaa saksaa ja niinpä hän käänsi sen minulle:

Valtoimenaan leijuvat kiharasi

Otan luonnon aistimukset vastaan niinkuin pääsky ottaa vastaan tuulet

ja annan teille aavistuksen siitä keväästä, jolloin puiden valtakunta tulee maan päälle ja puut ottavat vallan

Yksikään talonmies ei katolla poikia takaa ajaessaan ole tuntenut samaa vapauden paloa kuin

häntä karkuun juoksevat poikaviikarit

Anna siis heille heidän mahdollisuutensa

Anna tuulen ottaa syliinsä heidän kapeat luunsa

ja heijata heitä aatoksen hetken