torstai, 21. marraskuu 2019

Torstai on toivoa täynnä

Vuori kohoaa jyrkästi edessä. On vain jatkettava, vaikka minua jo väsyttää ja vastuullani on ryhmä vanhuksia. He palelevat jo nyt, päivänvalossa, ja tällä korkeudella. Ylempänä voi olla jopa lumilaikkuja. Ja millä minä näitä hauraita ihmispoloja puolustan polinaarien hyökkäyksiltä, kepillä huitomallako? Täytyy vain toivoa, etteivät ne ole meitä havainneet. Teinpä niin tai näin, arvostelua kyllä tulee riittämään. Sitä en kuitenkaan aio tällä kertaa kuunnella, vaiennan sen kirouksilla, jotka olen oppinut vuorikuilujen kansalta. Ja mikä helvetin opas minä olen? Yksinkertainen tilintarkastaja, joka erehtyi sekaantumaan erääseen tuottoisaan liiketoimeen, laittomaan tietenkin. Kaikki sujui kuin rasvattu, kunnes muuan eläköitynyt poliisi eräänä päivänä koputti ovelleni ja sanoi tietävänsä kaiken. Hän lupasi vaieta, jos suostuisin viemään vanhukset luvattuun maahan. Pakkohan siihen oli suostua. Ryhmä oli jo seuraavana aamuna ikkunani alla odottamassa. Ansaitsemani laittomat tuotot olin ehtinyt siirtää ulkomaille varmaan talteen, syvälle maan uumeniin, titaaniteräksestä taottuun holviin.

Vanhukset kitisevät, määrään pidettäväksi tauon. Istahdan heistä etäälle ja jään nojaamaan päätäni  kiveen. Silmissäni sataa ankara väsymys. Juuri kun olen nukahtamaisillani, kuulen huutoa. Nousen ylös ja riennän ryhmän luo. Joku on löytänyt polinaarin raadon, parimetrisen votkaleen, siivet repaleina, suomuinen pää puoliksi syötynä. Pormestarin kasvonpiirteet pystyy juuri ja juuri erottamaan.  Rauhoittelen vanhuksia satuilemalla, että se on vain korppikotka ja sutkautan oheen hävyttömän vitsin amatsonista ja faunista. Se saa kaikki nauramaan ja unohtamaan ruumiin. Hoputan lähtöön ja kerron yöpymispaikasta eräässä luolassa ylempänä. Jätän kertomatta, että tarkoitus on päästä tänään mahdollisimman korkealle, jotta he ehtisivät tottua ohueen ilmanalaan. Matkalla on kerättävä risuja ja oksia nuotiota varten. Nuotion sytyttäminen voi olla vaarallista, mutta se on tehtävä lämmön saamiseksi. Ensimmäiset kaksi vanhusta pyörtyvät noin kilometriä ennen määränpäätä. Tuleeko tästä mitään? Virvoittelen heitä poskille läpsimällä, paareja ei ole. Juotan molemmille rommia suoraan pullosta. He pärskivät ja yskivät, mutta pääsevät tuettuina jaloilleen ja lähtevät hoippumaan joukon perässä eteenpäin. Pian he ovat ympärihumalassa, törmäilevät toisia päin ja rähisevät. Muut alkavat vaatia osuuttaan. Annan  jokaiselle tukevan ryypyn, repussa on pari pulloa vielä. Rinteessä on sinisenmustia kivenjärkäleitä. Olisivatko ne taivaalta tipahtaneita? Ne ovat luultavasti magneettisia, sillä niiden ympärillä makaa pökertyneitä lintuja.

Viimein humalainen joukkiomme hoippuu luolalle. Sytytämme turhia varomatta ison roihun. Nuotio lämmittää, kuuluu jo nauruakin. Kuumennan jonkinmoista pussikeittoa, jota jaan kaikille pienellä puukauhalla. Pimeyden laskeutuessa kääriydymme huopiin.  Minä jään vartioon. Yön aikana ei häiriöitä ole, vain yksinäinen vuorikissa käy silmät suurina ihmettelemässä tulta. Pari rakettia taivaalla näkyy, ainakin toinen on matkalla Titaniin. Ennen sarastusta nukahdan ja herään vasta vanhusten aamutohinoihin ja hölpötykseen. Panen kahvit tulelle. Ylitys on tehtävä korkeimman huipun kautta, ohitettava suuret luukasat ja aloitettava sitten viipymättä laskeutuminen toisella puolen vihelmöivään laaksoon, jossa alastomat neitsyet odottavat meitä turpein nännein, hopeisilla tarjottimilla viinirypäleitä ja nektaria. Mutta nyt rinne jyrkkenee, kylmä tuuli puhaltaa ja vanhusten kitinä alkaa. Karjun heille ja käsken vaikenemaan. Juuri silloin Aurinko tulee esiin, alkaa lämmittää rinnettä eikä kylmyys enää tunnu. Lämpöä riittää, vaikka osa Auringon pinnasta on mustunut. Arvellaan, että se johtuisi auringonpilkuista, mutta myös aurinkoruttoa pelätään, sen tiedetään raivoavan naapuritähdissä.   Kiipeäminen onkin helpompaa kuin luulin, sillä ylös asti johtaa polku. Jotkut alkava laulaa reippaita matkalauluja. Näkymä huipulta on sykähdyttävä. Vihreys jatkuu silmänkantamattomiin, horisontissa kimmeltää meri. Huippu on kuin nuolenkärki; kerrotaan, että jos siihen asettuisi makuulle, pystyisi näkemään avaruuden mustiin syövereihin.

Juuri kun olemme aloittamassa laskeutumisen, vilkaisen taivaalle ja näen parven polinaareja, jotka selvästi ovat havainneet meidät. Meillä ei ole mitään mahdollisuuksia. Piilotan matkapäiväkirjani  kivenkoloon, myöhempien aikojen pyhien tutkittavaksi. Elämä onkin jo käynyt tukalaksi kuplivassa universumissa eikä sellaista asiaa kuin ”tavallinen arki” ole ollut olemassa enää aikoihin. Joten  mitä väliä – vaikka vanhukset nyt kauhusta kirkuvatkin – kuolema tekee hyvää! Bon appetit, polinaarit! Torstai on toivoa täynnä.  

perjantai, 18. lokakuu 2019

Asiantuntija

”Se on sellanen hiljanen kaveri, mut sit kun se alkaa puhuu plasteista, työstöstä ja additiiveista, niin kaikki hiljenee ja kerääntyy sen ympärille niinku muslimit Mekkaan  ja palvoo sitä, kuuntelee mitä se sanoo, kaikki on ihan mykkinä. Sit kun se lopettaa, se lähtee sillai oudosti ja syö yhden perunan, joka sillä on aina pikkutakin taskussa. Ja sit se nousee ilmaan, alkaa siis leijuu. Ja se laulaa jotain ihme joikua ja naiset on ihan transsissa, vaikkei se mikään varsinainen komistus oo ja pituuttakin on alle 170 senttiä, mikä on alle kaikkien niitten rajojen, joilla rotu pidetään puhtaana. Mä rakastan näitä hetkiä, se on kuin kuoris isosta saavista appelsiineja, jotka kattoo sillai moittivasti, mutta kuitenkin ihmistä rakastaen, kun niitä kuorii. Ihminen on appelsiinille rakas. Mua se ei paljon ees huomaa, kerran mä kysyin jotain, kai mä siinä yritin osottaa että mäkin tiedän jotain ja mä kysyin sellasta, johon mä oikeestaan jo tiesin vastauksen. Ja kaikki muutkin ties. Se katto mua sillai silmiä siristäen, että kukas tää on. Ja muut tuhahti halveksivasti. Vittu mä olisin voinu painuu maan rakoon, niin mua hävetti. Poskia poltti ja niinkuin tuli olis palanu mun ohimoiden alla ja mä sain sen jälkeen hirveen hedarin. Mun piti hakee häpeelomaa lääkäriltä, joka inhos mua ainakunse näki mut, se ties, et mä oon häviäjien heimoo ja etmä kuulun vainajien sukulehtoon, ja sielläkin vaan pitämään lehdistä kiinni, et ne pysyis puissa. Eikä ne kumminkaan pysy”

perjantai, 23. elokuu 2019

Kissan varjo

”Kissa ei pääse varjostaan, siksi se kehrää”, isä sanoi aina riidan päätteeksi. Minä oli nukahtanut auton takapenkille ja näin unta salaattikulhosta, joka oli täynnä naisten kiharaisia päitä. Nukenpään kokoisia ne olivat, mutta paljon kovaäänisempiä. Kun niitä kukaan ei kuunnellut eikä puheesta saanut selvääkään, ne lopulta kierittivät itsensä ylös kulhosta, hyppäsivät lattialle ja alkoivat pomppia kuin kumipallot. Minä olin kai ainoa, joka ne näki, kaikki muut olivat keskittyneet ahmimaan ruokaa. Sitä tuotiin koko ajan lisää. Olimme laivassa. Moottori ärjähteli alinomaa ja päästi piipustaan mustaa savua, joka jäi leijumaan taivaalle kuin ryöppy outoja kirjoitusmerkkejä. Päät vierivät laivan kannelle ja minä seurasin niitä. Ne hyppivät kohti kansituoleja, jotka ruokailun takia olivat tyhjiä ja jäivät niihin aurinkoa ottamaan. Oli kaiken kaikkiaan kuudes sadas aurinkoinen päivä. Sadepilviä ei kukaan enää muistanutkaan. Luonto oli kuivaa kuin kuivunut saunavihta ja kun tuuli, puiden kakkeroinen kahina kuului merelle saakka vaikka maata pystyi hädin tuskin horisontissa erottamaan. Minä katsoin savumerkkejä taivaalla, ne eivät hajonneet vaan pysyivät koossa, mutta merkkien paikka vaihteli. Niitä tuli piipusta aina kerralla kolmekymmentä. Minä kyllä luulen, että ne olivat minulle annettuja merkkejä todellisuuden tarkoituksesta ja painoin huolellisesti mieleeni niiden muodon, jotta voisin niitä sitten kotona valveilla ollessani tarkastella. Heräsin ja kohottauduin kurkkimaan penkkien välistä. Isä ajoi hiljaisena, oli tullut sumua, näkyi vain helmenvalkea tie, reunoilla ei mitään. Äiti oli nukahtanut ja huojui pienessä sykkyrässä kuin rypistetty paperikassi, puolittain penkiltä pudonneena.

maanantai, 29. heinäkuu 2019

Runo

Meillä oli puhetta tuntemani laulajan kanssa, että voisimme harjoitella muuatta säveltämääni runoa yhdessä. Tämän runon olin löytänyt eräältä ullakolta; se, miksi satuin olemaan tuolla nimenomaisella ullakolla keskellä yötä, on epäselvää. Joka tapauksessa heräsin siellä syvästä unesta, penkomassa matka-arkkua. Runo oli kirjoitettu päiväkirjan kanteen. Siinä ei ollut mitään signeerausta, niin etten tiedä, kenen runo oli. Tuskin se kuitenkaan oli ammattirunoilijan, he ovat tarkkaa väkeä ja käyttävät harvoin sellaisia ilmauksia kuin ”lempi on kuin maailma, outo kappale olevan reunalla”, joita tämä runo oli tulvillaan. Niinpä epäilen, että runo oli kyseisen päiväkirjan kirjoittajan, jota en tuntenut.  Eräistä päiväkirjan katkelmista päättelin, että kyseessä voisi olla joku pankinjohtaja, sillä siellä mainittiin ”konjakilta haisevat lainansaajat” ja oudot kalastusreissut, ”joiden osallistujat olivat kuin vierailta taivaankappaleilta”. Pankinjohtaja oli ollut vastuullisissa kansainvälisissä tehtävissä, joista olivat jääneet mieleen ”suuret kauppahuoneet puistokadun varrella” ja kävelyretket ”pitkissä käytävissä, jotka jatkuivat elämän yli, ovet raollaan kaikkiin suuntiin”.

tiistai, 9. heinäkuu 2019

Luostarissa

Kaupungista kaakkoon, vuorille päin, sijaitsee Agia Irinin pieni, tuhatluvulta peräisin oleva luostari, jossa asuu yhdeksän nunnaa. Nunna Ana tulee avaamaan soitettuani porttikelloa ja ohjaa minut ystävällisesti hymyillen luostarin kirkkoon. Hän esittelee pyhästä Irinistä tehtyä ikonia. Sen alla roikkuu runsaasti hopeisia votiiiveja, joita ihmeitä kokeneet rukoilijat ovat kiitollisina jättäneet. Irinillä on kauniit. sielukkaat silmät, ja onpa olemassa tarinoita, joiden mukaan hän oli jopa pieneen flirttailuun taipuvainen maalllisen vaelluksensa aikana. Neitsyt Marian, Jeesuksen ja pyhiä apostoleja esittävien ikonien takana on verhon peittämä kaikkein pyhin, jonne vain pappi saa mennä. Siellä kerrotaan nähdyn pimeinä öinä kirkasta kimallusta, kuin tähtien valoa.

Luostaria ympäröivän kylän asukkaista osa on hyvin vanhoja, onpa joukossa ollut tuhannenkin vuoden ikäisiä. Heidän yhtä vanhaksi eläneet vanhempansa ovat siis mahdollisesti nähneet apostoli Paavalin, joka vieraili saarella sataluvulla. Hän oli perimätiedon mukaan hieman juopotteluun taipuvainen ja kova naisten perään. Monessa saaren kylistä on Paavalin jälkeläisiä. Jeesusta Paavali  oli kuvaillut ”savunhajuiseksi teoreetikoksi”, joka oli melkein aina pidätettynä jostakin rikkeestä, eikä vähiten pisteliään kielensä vuoksi. Hän jätti kaiken käytännön asioiden hoitamisen esikunnalleen ja keskittyi mielipuuhaansa, kansanjoukoille esiintymiseen. Häntä huvitti erityisesti jättää kuulijat suuren hämmennyksen valtaan lennokkailla puheillaan, jotka vilisivät käsittämättömiä vertauksia.  Kuuluisa aasilla ratsastaminen Jerusalemiin oli Paavalin sanojen mukaan ”puhdasta vittuilua” virkamiehille.

Luostarin kauppapuodissa Ana osoittaa verrattomat myyjän kykynsä ja saa minut ostamaan monenmoisia nunnien valmistamia tuotteita. Yksi sellainen on pieni hopeinen luu. Se on jäljitelmä lahjasta, jonka kilautti votiivipinoon muuan koira. Se raahautui kerran luostariin alhaalta rannikolta etukäpäliensä varassa. Sen takaruumis oli halvaantunut. Pyhän Irinin ihmeitä tekevän ikonin ansiosta sen ruumiinvoimat palasivat ja sen takajalat toimivat taas. Ruokaa saatuaan ja levättyään luostarissa se palasi iloisesti hypähdellen takaisin kotiinsa.