lauantai, 20. tammikuu 2018

Palopuheita

Tapasin viime syksynä Istanbulissa, eräässä Beyoğlun kaupunginosan baarissa, Ismaelin. Hän oli vanha parrakas herrasmies; tunnistin hänet puhetavasta ja kasvonpiirteistä kurdiksi, vaikka hän on asunut jo vuosikymmeniä Yhdysvalloissa ja puhuu sujuvaa amerikan englantia. Hänen silmänsä olivat hätkähdyttävän siniset ja läpitunkevat, mutta huulilla karehti kaiken aikaa hienoinen hymy.

Hän oli aluksi syystäkin varovainen puheissaan, kaikillahan on tiedossa presidentti Erdoğanin mielipuolisuus ja laittomat pidätykset, mutta nautittuamme pari olutlasillista ja muutaman rakin hän alkoi vähitellen luottaa minuun ja saimme keskustelun käyntiin. Aluksi puhelimme kaikkea joutavaa paskaa Turkin kulttuurista ja matkailunähtävyyksistä, mutta pian siirryimme luontevasti puhumaan seksistä. ”Kävin jokin aika sitten Bangkokissa, joka on minusta hyvin sekava, hallitun ja hallitsemattoman kaaoksen, pölyn ja katkun kaupunki”, hän aloitti. ”Suurimman vaikutuksen minuun tekivät buddhalaiset temppelit ja erityisesti Mahamariammanin hindutemppeli Silomin kaupunginosassa. Istuskelin siellä kaikessa rauhassa, kuuntelin hypnoottista seremoniamusiikkia ja katselin jumalten kuvia ja niille uhrilahjoja tuovia ihmisiä. Erityisen kiihottavia olivat nuoret naiset. Naiset ovat tällaisissa tilanteissa herkimmillään, kun he painavat päänsä alas, rukoilevat hartaasti ja sipsuttelevat sitten paljain jaloin viemään lahjansa jumalkuvien eteen. Voi noiden pikku jalkojen sileää ihoa ja punaisiksi lakattuja varpaankynsiä! Väkisin nousivat epäpyhät ajatukset mieleeni heitä katsellessani ja vaikka jo iäkäs mies olen, sain erittäin voimallisen erektion. Vielä oudompaa oli kuitenkin luvassa. Eräänä iltana skytrainissa, matkalla Thong Lo:sta Siam Centeriin huomioni kiinnittyi erääseen nuoreen mieheen, arvatenkin opiskelijapoikaan, joka jutteli käytävällä kaverinsa kanssa. Hän oli hyvin siro ja herkkäpiirteinen, kuin tyttö, ja hymyili hurmaavasti. Hän taisi huomata tuijotukseni ja vilkaisi pari kertaa minua. Kaluni oli tulla housun läpi. Tiedän, ettei Jumala pidä homoilusta, mutta olihan tämä nyt toki rajatapaus, right? joten Hän varmaan antaa minulle anteeksi. Mitään todellista syntiä ei tietenkään tapahtunut, vaikka fantasioinkin hänestä alastomana sängyllä. Olisin nuollut hänet päästä varpaisiin ja lopuksi tunkenut kullini syvälle hänen sisäänsä. Onhan Bangkokissa nuo kaikki tyttöbaarit ja ladyboyshowt, muttei niitä oikeastaan tarvita, sillä kaupunkihan suorastaan kihisee erotiikkaa”.

Sitten Ismael aloitti kiihtyneen poliittisen palopuheen: ”Olet varmasti huomannut, miten sekaisin Lähi-Itä on. USA ja Britannia ovat jo sadan vuoden ajan sotkeutuneet israelilaisten ja palestiinalaisten asioihin ja saaneet aikaan sen, ettei tuolle alueelle ole mahdollista saada rauhaa luultavasti koskaan. Vuosikymmen sitten länsimaat alkoivat aseistaa ”arabikevään” taistelevia kapinallisia ja toivoivat saavansa aikaan uuden järjestyksen. Ja paskat. Tosiasiassa ne ovat aseistaneet kaiken aikaa terroristeja. Kukaanhan ei oikeasti tiedä, kuka noissa rähinöissä on kenenkin puolella tai ketkä sotivat keskenään. Syyria on yksi ihmiskunnan suurimpia murhenäytelmiä. USA tappaa yhtäällä, Venäjä toisaalla, ja syyrialaiset kärsivät. Samat katastrofit toistuvat aina, kun länsimaat lähtevät näihin typeriin manöövereihinsa. Ensimmäisen virheensä USA teki sotkeutuessaan aikoinaan Afganistanin sotaan. USA aseisti tuolloin Osama bin Ladenin joukkoja. Osaman välit kuitenkin huononivat USA:han ja niin kylvettiin alkusiemen Al-Qaidalle”.

”Irakin sota, arabikevätsekoilu ja Syyrian sota puolestaan synnyttivät ISIS:in. USA ja Britannia lähtivät sotaan Irakiin, valehdellen koko maailmalle, että Irak kehitti ydinasetta, vaikka todellisuudessa siellä tiedettiin suunnilleen yhtä paljon ydinaseista kuin pässi tietää suhteellisuusteoriasta. Hyökkäyksen motiivi oli puhtaasti rasistinen kosto syyskuun yhdennentoista päivän iskuista, joiden todellisista tekijöistä ei kellään ole vieläkään mitään tietoa. Ja mitenkäs sitten tämä ISIS? Parin tuhannen retkun joukkio, pikkuarmeija, joka terrorisoi koko maailmaa. Miksei sitä murskattu heti alkuunsa? Ainoa armeija, joka on taistellut ISIS:tä vastaan, ovat kurdit. Kai nyt länsivaltojen mahtavat sotavoimat olisivat talloneet alleen hetkessä nämä saatanan äpärät, mutta ei. Terrori-iskujen Pariisiin, Berliiniin, Barcelonaan ja muualle annettiin vain tapahtua. Miksi? Pelotevaikutuksen vuoksi tietysti. Länsihallitukset näkivät tilaisuutensa. Kansalaiset pantiin vapisemaan ja syntyneen hysterian varjolla laadittiin ankaria poikkeuslakeja, joilla vallanpitäjien kuristusotetta kansasta vahvistettiin. Sillä tosi asiassa, dramaattisuudestaan ja järkyttävistä ihmisuhreista huolimatta, nämä kaikki iskut ovat olleet lopultakin sangen vaatimattomia eivätkä ne ole hetkauttaneet yhdenkään kohdevaltion status quota mihinkään. Tavanomaisen väkivallan ja autokolarien takia länsimaissa kuolee joka päivä enemmän ihmisiä kuin näissä terroriteoissa on kuollut yhteensä”. 

”Terroriteot ovat länsimaiden hallituksille jättipotti, oikea unelmien täyttymys: kansalaisia valvotaan nyt herkeämättä, koko ajan, kaikkialla. Yksikään puhelu, yksikään sähköposti, yksikään pankkitilitapahtuma, yksikään internetin sivulla vierailu ei jää noteeraamatta. Kansalaisen kaikki liikkeet rekisteröidään mobiilitietojen kautta. Orwellilainen maailma on lastenleikkiä meidän nykytodellisuutemme rinnalla. Ja saamiaan – tai ottamiaan – valtuuksia hallitukset suojelevat raivokkaasti. Urkinta on vallanpitäjille kuin sormus tarussa sormusten herrasta.  Tämä nähtiin esimerkiksi, kun Snowden paljasti USA:n tiedustelun laajuuden. Mies joutui pakenemaan henkensä hädässä Hong Kongiin ja sieltä lopulta Moskovaan. Se oli kuin suoraan jostakin halvasta agenttifilmistä: Snowden juoksee Hong Kongin lentoasemalla kohti lähtöporttia ja lentokentän suuret monitorit näyttävät hänen naamakuvaansa ja kuulutukset kehottavat pidättämään ”tämän miehen”. USA:n päässä hänen kaikki luottotietonsa ja passi mitätöitiin samassa rytäkässä. Ajattele, ne voivat tehdä ihmiselle mitä vain! Amerikkalaiset olisivat varmasti tappaneet hänet lentokentälle, jos se vain suinkin olisi ollut mahdollista. Ehkä joku heidän tappajistaan tyri. No, kaikeksi onneksi joku Hong Kongin lentoaseman virkailija päästi hänet Moskovan koneeseen. Ja kun myöhemmin epäiltiin Snowdenin yrittävän loikata Equadoriin, Moskovasta lähtenyt kone ratsattiin USA:n painostuksesta välilaskupaikassa Euroopassa, vaikka sellainen on laitonta. No, Snowden ei kuitenkaan ollut koneessa”.

Ismail vaikeni hetkeksi ja otti kulauksen Efesiä, sitten hän tilasi meille uudet. Hän hymyili: ”Satun muuten tietämään, että teidän maanne natsin näköinen sotaministeri on vaatinut tiedusteluoikeuksien huomattavaa laajentamista myös teillä, salaisesti valmisteltuna tietysti. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä”.

”Haluatko muuten kuulla, mitä ajattelen geenimuuntelusta?” Odottamatta vastaustani hän jatkoi: ”Ruoan geenimuuntelu on valtava bisnes ja USA:ssa mainstreamia. Sitä halutaan myös teillä Euroopassa ja perusteluina on sellaisia naurettavuuksia, kuin että kasvava populaatio tarvitsee suuria määriä tehokkaammin tuotettua ruokaa. Ja paskat tarvitsee. Länsimaalaiset ovat ensinnäkin sellaisia vitun läskejä, että melkein kaikki voisivat pudottaa syömänsä ruoan määrän ainakin puoleen nykyisestä. Siitä säästyisi ruokaa seuraaville 5 miljardille ihmiselle.

”Geenimuuntelun tarpeellisuutta perustellaan niinkin, että sillä voidaan esimerkiksi ympätä kiillotettuun riisiin vitamiineja, joita ihminen tarvitsee. Kiillotettu riisihän on luontaisella muuntelulla jalostettu, kun haluttiin eroon riisin kuoriosasta, jota nirppanokat eivät halunneet syödä. Se sisälsi runsaasti vitamiineja ja hivenaineita. Ja nyt kun kuorta ei ole, niin nämä vitun valopäät ovat keksineet käyttää geenimuuntelua samojen hivenaineiden ymppäämiseksi takaisin riisiin. Tällaista geenimuuntelu on, ruoalla leikkimistä. Ymmärrän geenimuuntelun joten kuten lääkkeiden kehityksessä. Tosin usein on niin, että sama hoitovaikutus saadaan aikaan vanhoillakin lääkkeillä tai niiden yhdistelmillä, mutta ehkä joidenkin harvinaissairauksien hoidossa geenimuuntelulla tuotettu lääke voi olla hyvä ratkaisu”.

Ismaelin puhe keskeytyi, kun pöytäämme kiemurteli kaksi naista, jotka tarjoutuivat strippaamaan meille takahuoneessa. Minä olin vielä sen verran kiihottunut Ismaelin Bangkokin tarinoista, että suostuin oitis, mutta Ismael varoitteli: ”Siinä on se riski, että Erdoğanin poliisi voi tehdä ratsian ja yllättää sinut tämän tytön tissit suussa. Ja sen jälkeen sinä joudut vankilaan. Mutta hyvä on, voin lähteä seuraksesi”. Niinpä me menimme.                                

sunnuntai, 3. joulukuu 2017

Ei oppi ojjaan kaaja

Istun kirjakaupan kahvilassa mietteissäni. Olen kumartunut ruutuvihosta repimäni sivun ylle ja teen siihen kuumeisesti merkintöjä. Ohi vilistää vapaata pöytää haeskelevia ihmisiä, jotka näyttävät silmänurkastani niin pitkiltä ja ohuilta, että luulen joutuneeni veneenmastojen ympäröimäksi. Heti tunnen halua päästä merelle, uljaiden purjeiden matkaan.

Olen suunnittelemassa kouluaikaisen ainekirjoitukseni uudelleen kirjoittamista, tai oikeastaan sen korjailua.  Aine, joka kertoi luokan hiihtoretkestä metsään, sai suuren suosion, opettaja pani minut lukemaan sen luokan edessä. Olin hämilläni suosiosta, mutta samalla mielissäni, kuin olisin leijunut sinisessä usvassa.  Opettaja kiitteli ainetta, mutta arvosteli lausetta ”Aluksi latu kulki tasamaastossa, mutta kun pääsimme metsän siimekseen, vastaan tuli monta suurta mäkeä”. Eiväthän mäet tule vastaan, vaan niitä vastaan mennään, opettaja naurahti. Asia on vaivannut minua kaikki nämä vuosikymmenet. Uusioversiossani aion ottaa opettajan moitteen huomioon. Olen muotoillut lausetta uudelleen seuraavalla tavalla: ”Aluksi hiihdimme tasaisella maalla, mutta kun pääsimme metsän siimekseen, heitimme sukset sikseen, riisuimme kaikki vaatteet ja kävimme nussimaan”. Luulen, että jos lause olisi alun perinkin ollut tuossa muodossa, opettajalla ei olisi ollut kerta kaikkiaan mitään moitittavaa.

En ihan tarkasti muista, mitä kaikkea aineessa tuolloin, kauan sitten, kerroin, mutta mieleeni on palautunut vähitellen hiihtoretken yksityiskohtia. Olen muistavinani esimerkiksi, että hiihdimme jossain vaiheessa meren jäällä ja ajoimme suksisauvoilla uhaten takaa muuatta pilkkijää, joka pakeni kauhuisssaan kauas selälle ja katosi sumuun. Opettajamme oli tunteikas mies. ”Sota on mieletöntä”, hän kerrankin huudahti historian tunnilla posket palaen, vaikka meistä oppilaista, varsinkin pojista, sota oli mitä jännittävin asia. Kun olin kesällä maalla, yritin udella ukilta hänen sotakokemuksiaan, mutta hän yleensä ärtyi kyselyistä. Kerran kun hän oli pienessä maistissa, ja kun muuta puheseuraa ei ollut, hän alkoi jutella niitä näitä minun kanssani. Hän suostui jopa kertomaan sodasta. Odotin taistelukuvausta, mutta hän vain kertoi huonokuntoisesta tiestä, jota pitkin sotilaita kuljettavat kuorma-autot ajoivat. Tielle oli jäänyt kuollut vihollisen sotilas lojumaan, häntä ei oltu vaivauduttu siirtämään sivuun ja hän oli litistynyt aivan lätyksi jatkuvista yliajoista. Silmien paikat vielä pystyi erottamaan, mustat reiät tuijottivat taivaalle. Suunkin kykeni juuri ja juuri hahmottamaan, se oli mytyssä, kuin hän olisi huolettomasti vihellellyt jotain siinä maatessaan.

Muisteluni kahvilassa keskeyttää nuhjuiseen popliinitakkiin pukeutunut kumarainen mies, joka pyytää saada istua pöytään. Tarjoilija on juuri tuonut minulle kaakaon ja karjalanpiirakan. Minua ärsyttää miehen tunkeilu, mutta nyökkään kohti tyhjää tuolia, johon hän viipymättä istahtaa. Hän alkaa kertoa elämästään. Ei vittu mä en jaksais nyt mitään elämäntarinaa, mutisen itsekseni, mutta mies viittoo kädellään minua kuuntelemaan. ”Olen saanut tietää”, hän aloitti, vastusteluistani huolimatta, ”että olen viettänyt elämäni ensimmäisen puoli vuotta sairaalassa. Vanha äitini kertoi minulle tämän ennen kuolemaansa. Olen järkyttynyt, koska tähän saakka olen luullut olleeni syntymästäni saakka vanhempieni toivottu ja palvottu esikoinen”.

”Synnyin Kätilöopistolla, Tehtaankadun ja Neitsytpolun kulmassa. Paikasta on olemassa ilmavalokuva. Kallion päällä huikean hieno vanha sairaalarakennus, merinäköala. Nykyisin tontilla on Venäjän suurlähetystö. Isäni ei tiennyt syntymästäni mitään. Hän kuuli siitä vasta Alppilan tanssilavalla äidin ystävättäreltä, yrittäessään vaivihkaa likistellä hänen rintojaan. Isän ja äidin välit olivat menneet poikki sen jälkeen, kun he olivat panneet minut alulle. Olin niin sanottu vahinkolaukaus. Äiti oli isää seitsemän vuotta vanhempi eikä ilmeisesti halunnut seurustella nulikan kanssa”.

”Äiti synnytti minut niin kuin villihevonen synnyttää. En halunnut tulla kohdusta ulos, joten minut otettiin sieltä keisarinleikkauksella. On siinäkin nimitys, enhän minä ole mikään keisari vaan aivan tavallinen valtion virkamies. Synnyttyäni huomattiin, että vasen jalkateräni oli sisäänpäin kääntynyt, toisin sanoen, minulla oli kampurajalka. Minut passitettiin lastenklinikalle. Siinä yhteydessä sain hätäkasteen. Sen antoi hoitaja, joka sipaisi vettä takaraivolleni ja mutisi isänpojanjapyhänhengennimeen. Nimenkin hän keksi siinä paikassa, se oli Paavi. Olen aina hävennyt nimeä, mutta sitä ei kuulemma voi vaihtaa, koska hätäkastenimet ovat arkkienkeli Gabrielin suojeluksessa eikä Hän halua niihin puututtavan. Olen tehnyt anomuksen nimenvaihdosta piispalle, sieltä tuli vastaukseksi vain lyhyt ”Ei” ja jokin käsittämätön viittaus psalmijakeeseen. Olisin halunnut uudeksi nimekseni ”Pili” erään Bill Gustavssonin mukaan, joka oli ruotsalainen laivuri. Hän pelasti merihädästä venäläisen sukellusveneen miehistön. Luin siitä lehdestä”.

”Lastenklinikalla minut nukutettiin kuusi kertaa. Kuusi kertaa! Olin kuin joku saatanan nuokkulilja. Väänneltyään koipeani aikansa lääkäri totesi kuitenkin, ettei leikkaus kannattaisi, vaan jalka oikaistaisiin hieromalla ja käyttämällä rautalastaa. Äiti oli yksinhuoltaja ja niinpä muuan diakoni, Vittupää-Huttusena tunnettu, ehdotti, että minut otettaisiin huostaan diakonissalaitoksen sairaalaan siksi aikaa, kunnes asiat järjestyisivät tai, jos eivät järjestyisi, harkittaisiin adoptiota.

Diakonissalaitoksella painoni, pituuteni ja ruumiinlämpöni mitattiin joka päivä. Minulla ehti luonnollisesti olla monta hoitajatarta ja ehkä siitä johtuu suuri mielenkiintoni ja rakkauteni erityisesti uhkeisiin naisiin, joista en kerta kaikkiaan voi irrottaa silmiäni. On hyvä, että tämä asia saa nyt edes jonkinlaisen selityksen, koska pakkomielteeni on minua aina hieman vaivannut. Jos kadulla vaikkapa vastaan tulee runsasmuotoinen nainen, lähden seuramaan häntä oitis ja joskus jopa ripustaudun epätoivoisesti hänen sääriinsä, silittelen niitä ja sivelen poskeani niitä vasten. Tästä tietenkin koituu usein harmia – muttei suinkaan aina”.

”Vuoden jahkailun jälkeen minut vihdoin olisi halunnut adoptoida muuan androidipariskunta.  He olivat omien sanojensa mukaan tulleet Beta-Pictoriksen tähteä kiertävältä planeetalta. Toisen robotin nimi oli ”Ugh”, toisella ei ollut nimeä. Sen aikainen kulkulaitosministeri kuitenkin esti hankkeen vetoamalla epäselviin siirto-olosuhteisiin, jos joutuisin muuttamaan pariskunnan kanssa Maapallon ulkopuolelle. Lopulta sisäministeriö pidätytti heidät epäilyttävän ulkomaalaistaustan vuoksi.  Äitini oli kuitenkin sillä aikaa tehnyt päätöksen sittenkin mennä naimisiin isäni kanssa, joka sen kuullessaan vikisi onnesta kuin kaniini kolollaan. Heillä ei kuitenkaan ollut kunnollista asuntoa, isä asui vanhempiensa kanssa yksiössä Siuntionkadulla puutalossa, tiedättekö paikan? Se on siellä vieläkin, talossa on nykyään kommuuni.

Oltuani vuoden sairaalassa isä sai lopulta asunnon itselleen kun hänen vanhenpansa muuttivat Ruusulankadulle Töölöön. Isä haki minut sairaalasta kotiin marraskuisena aamuna. Hänellä oli krapula. Huusin isäni sylissä räntäsateessa koko matkan.  Isä hermostui huutoon ja nipisti minua takapuolesta, mutta ei se auttanut, päinvastoin. Näin uusi elämäni alkoi puutaloyksiössä. Talon kellarissa…”

Olin hotkinut karjalanpiirakkani ja juonut jäähtyneen kaakaoni loppuun ja sanoin: ”Anteeksi, mutta minun täytyy nyt lähteä”. Hän ei edes huomannut lähtöäni, vaan jatkoi tarinansa kertomista. Mutta kun vilkaisin vielä taakseni, pöydässä ei ollutkaan ketään, siinä olivat vain siihen jättämäni astiat.

    

Jätin paria kuukautta myöhemmin parannellun versioni hiihtoretkiaineesta Opetusministeriöön, jonka graniittiportin yläreunaan on kaiverrettu kuuluisat sanat: ”Ei oppi ojjaan kaaja, ei piilumiestä paena pilikkapuhheet” . Vastausta ei ole vielä tullut. Ehkä opettaja on jo kuollut tai ei enää halua asiaan puuttua. Hänen opetuksensa oli kuitenkin tehnyt minuun lähtemättömän, elämänmittaisen jäljen. ”Ei oppi ojjaan kaaja”.  Nuo sanat voina suussani haluan rynnätä alasti  pelloille ja vainioille, meluisan varislauman saattelemana, ja saarnata tälle köyhälle mutta ylpeälle kansalle opin ja sivistyksen mentolipastillin tavoin virkistävää vaikutusta, potkausta jokaisen nisällisen verekkäälle aivonkierrolle. 

 

tiistai, 28. marraskuu 2017

Nopeat junat

Minä pidän nopeista junista. Ne ohittavat aseman yhdessä humauksessa, matkallaan johonkin suurenmoiseen päämäärään. Niillä ei ole aikaa pysähtyä joutavilla paikallisasemilla. Niiden tulon näkee jo kaukaa. Veturivalot alkavat loistaa sinihämyssä; ensin ajattelee, että kas sieltähän se tuttu  paikallispuksu jo saapuu, mutta valot lähestyvät aivan liian nopeasti  ja ne ovat kirkkaammat kuin paikallisjunien. Ja sitten kaksikerroksinen, tyylikkäin värein maalattu juna jo onkin kohdalla. Huiii! Vihlovalla vauhdilla se kiitää aseman ohi ja hetken päästä se on jo kaukana, tuskin perävalot enää näkyvät. Saattaa se ennen katoamistaan autereeseen tuutata veturipilliä.

Seison oudolla rautatieasemalla liian isot punaiset puukengät jalassani, mutta ne eivät ole minun. Minun on täytynyt panna ne jalkaan erehdyksessä, sillä omat kenkäni ovat tumman ruskeat ja  kuluneet. Olin merikonferenssista lähtiessäni kiihtyneessä mielentilassa ja se voi selittää hajamielisyyteni. Vieraita oli pyydetty jättämään kengät aulaan. Tämä oli ensimmäinen vaihe hankkeessa, joka myöhemmin on viety loppuun: kaikissa julkisissa tiloissa ollaan nykyään alasti, siis riisuudutaan nakuiksi konserteissa, kirjastoissa, verotoimistossa ja niin edelleen.

Eniten pidin serbialaisen kollegani esitelmästä ”Sananen Vienanmeren valaiden viheliäisestä elämästä”. Ei niiden elämä erityisen viheliäistä kylläkään ole, otsikko vain osoitti Sergein mustan huumorin tajua. Toki Vienan merta riivaavat saasteet, mutta maitovalaiden on myös havaittu pitivän kovasti esimerkiksi Solovetskin luostarisaaren kirkonkellojen soitosta.

Oma esitykseni oli mennyt myttyyn, koska en ollut havainnut ennen sen painattamista tekemääni virhettä eräässä laskukaavassa. Se vei särmää loppupäätelmiltä, vaikka huomioni merien tilasta olivat sinänsä oikeita. Laskuvirheen olivat ilmeisesti heti huomanneet pari vihamiestäni saatuaan käsiinsä esitykseni. Tämä selittäisi heidän virnuilevan mulkoilunsa konferenssin tauolla ennen esitelmäni alkua. Oletteko koskaan panneet merkille, kuinka hersyvän iloinen ihminen on pullaa mössöttäessään, kahvia juodessaan ja murusia rinnuksiltaan ja käsistään pyyhkiessään, kun hän tietää, että kohta pääsee häpäisemään jonkun?  Olin aiemmin heidän kanssaan töissä samassa yhtiössä, mutta sanoin itseni irti. Tämä oli saanut heidät vihaamaan minua ja osoittamaan kaikkialla halveksuntaansa minua kohtaan. He kuiskuttelivat ja liikkuivat kuin ahneet hyeenat tummina varjoina pitkin salia. Kun kerroin esitelmäni alussa asiasta, he yskähtelivät merkitsevästi.   He varastivat pisteliäillä kommenteillaan koko shown. Aplodit olivat vaisut, vain Gregory puolusti näkemyksiäni. Yhtä kaikki, luikin tieheni konferenssista ennen illallista.

Ajatin itseni kaukaiselle rautatieasemalle rauhoittuakseni. Pianpa juna ohitti aseman. Kohdallani erään vaunun ovi avautui. Joku tuntematon nyökkäsi minulle ja heitti vaivihkaa ohuen salkun jalkoihini laiturille. Kukaan ei kiinnittänyt tapahtumaan huomiota. Poimin salkun maasta ja menin istumaan penkille. Avasin vetoketjun. Siellä oli muutama paperi ranskaksi kirjoitettuna, jotka saivat hiukseni nousemaan pystyyn. Niissä oli suunnitelma erään naisen raa´asta murhasta. Mukana oli naisen kasvokuva. Vaaleat pitkät hiukset, kapeat, persoonalliset kasvot, isot silmät ja sievä nenä. Suu oli hiukan raollaan, huulet olivat täyteläiset.

En tuntenut naista, mutta hänen kasvonsa olivat jotenkin tutut. Pitkään mietittyäni tajusin nähneeni hänet jossakin levottomassa, toistuvassa unessani. Siinä kävelin yksin sateisella kadulla jossakin esikaupunkialueella, oli myöhä, talot olivat pimeitä. Hain jotakin, mutta en tiennyt, mitä. Pitkä nainen ilmestyi äkkiä talonnurkan takaa ja vilkaisi minua ohimennessään, näin hänen kasvonsa selvästi katulampun valossa.

Mitä siis tehdä? Ilmoittaisinko asiasta poliisille? Kertoisin, että junasta oli heitetty eteeni murhasuunnitelma naisesta, jonka olin nähnyt unessa? Poliisithan hirnuisivat minulle kuin puiset virtahevot, punainen kita ammollaan. Murhasuunnitelman sijaan minun mielenterveyttäni alettaisiin tutkia.

Seuraava juna pysähtyi asemalla. Hyppäsin siihen lainkaan tietämättä, mihin se oli menossa. Jäin seisomaan vaunuvälikköön. Ovi-ikkunasta näkyi matkustajien tympääntyneitä ilmeitä, joku poltti tupakkaa, joku tapaili jotakin takkinsa taskusta. Muuan nuori nainen purskahti vähän väliä itkuun ja puristi pientä liinaa kädessään. Hänen viereensä oli jostain luikerrellut lippalakkipäinen, ahtaisiin housuihin ja kauluksesta rintaan asti auki olevaan nuhruiseen paitaan pukeutunut mies, joka oli kietonut käsivartensa muka lohduttavasti naisen ympärille ja yritti samalla puristella hänen rintojaan. Vaunun ovi lonksui vauhdissa auki ja kiinni, joten kuulin hänen puhettaan vain katkonaisesti. Hän sanoi harrastavansa valokuvausta ja tarjoutui kuvamaan neitiä jossakin, en kuullut missä, koska juuri silloin ovi kolahti taas kiinni. Nainen siirtyi hänen viereltään vastapäiselle penkille, jolloin mies vielä yritti sivellä hänen polviaan. Nainen työnsi käden vakavana pois, kaivoi laukkuaan ja alkoi kutoa valtavan suurta myssyä. Mies katseli vihaisen näköisenä ulos ikkunasta. Joku nyhjäisi käsivarttani. Siinä oli konduktööri, joka kyseli lippua ja kun minulla ei sitä ollut, hän empi hetken, huitaisi lopulta kädellään ja kuiskasi korvaani kierrosta jatkaessaan: ”Tulee tulivuorenpurkaus ja silloin noidat kuule lentää”. Häh? En ymmärtänyt, eihän täällä mitään tulivuoria ollut mailla halmeilla. Oliko tässä junassa pelkkiä hulluja?

Vilkaisin asemakarttaa. Siitä näkyi, että pääteaseman nimi oli Tivoli. Nuorta naista ahdistellut mies oli nukahtanut, hän nojasi päätään ikkunaan. Tivoli-asema oli keskellä suurta huvipuistoa. Näin päiväsaikaan siellä ei juurikaan liikettä näkynyt, laitteet olivat pysähdyksissä. Junan matkustajat katosivat kuka minnekin, suurin osa oli kai töissä täällä. Ahdistelijamies käveli junasta laskeuduttuaan suoraan asuntovaunulle, jonka kyljessä luki koukeroisin, koristeellisin kirjaimin: ”Pellet”. Kiertelin aluetta ja kurkistin suureen ohjelmatelttaan. Sen keskellä oli lava, jossa suurikokoinen mies harjoitutti valkeita kyyhkysiä lentämään muodostelmassa. Osa tottelikin miehen käskeviä äännähdyksiä ja liikkeitä, muutamat lensivät minne sattuu ja päätyivät lopulta istumaan korkealle teltan kattonyöreihin. Ne katselivat sieltä rauhallisesti alas, kuin pilkkaa miehen ponnistuksista tehden. Istahdin vaivihkaa teltan hämärään nurkkaukseen. Minun oli pian päästävä uneen, jotta voisin varoittaa naista murha-aikeista.     

tiistai, 7. marraskuu 2017

Tehtaalla

Pekka ja Mikko ovat kuin kaksoset, mutta eivät sukua. Heillä on jöreät harjakset, pitkiä he eivät ole, mutta eivät lyhyitäkään, vaan täsmälleen samanpituisia. Heidän kasvonpiirteensä muistuttavat peilikuvan tavoin toisiaan, ne tuovat mieleen kalvakkaan lokin.  He ovat aina yhdessä, mutta kummallakin on oma asunto neljän kilometrin kolmensadan metrin päässä toisistaan. Tehtaalla viljelty sanaparsi ”Jos Pekka ei lähde, ei lähde Mikkokaan” liittyi alun perin siihen, ettei heistä kumpikaan osallistunut mihinkään tapahtumaan ilman toista. Myöhemmin sanonnalle on tullut uusia merkityksiä. Se on alkanut tarkoittaa yleisesti tiettyjä asioita, joita ei tarvitse sitten enää niin tarkasti selittää. Joskus se tarkoittaa samaa kuin”satoi tai paistoi”, joskus taas ihan muuta. Esimerkiksi, johtaja voi kokouksessa käsitellä vuosibudjettia ja todeta isoa vatsaansa hytkytellen jonkin kuluerän poistoista: "Ei lähde Pekka, ei Mikko, eikä taseesta lukko".

Pekka ja Mikko ajavat muovikalvoa erveepalla. Hevosmiehiä me ollaan vaan, sanovat Pekka ja Mikko yhdestä suusta, jos heidän työstään joku tulee kyselemään. Ja eräänlaisia ajureitahan he ovatkin. Erveepan käynnistäminen on iso tapahtuma tehtaalla. Ajoa seuramaan tuleva pomo ajaa kaikki ihokarvansa pois käynnistysaamuna ja tyhjentää itsensä. Hän myös onanoi reippaasti oman huoneensa vessassa, jotta olisi aivan tyhjä kaikesta ylimääräisestä painolastista ja mahdollisimman keskittymiskykyinen. Kun hän saapuu halliin valkoisessa puvussaan, tunnelma sähköistyy. Ajurit ovat valmiina, siivoojat ovat valmiina, sihteeri on valmiina, ajoa seuraamaan tulleet muut työntekijät ovat valmiina. On aivan hiljaista, vain erveepa humisee, hiljainen jyly kantautuu sen paksuin pellein peitetystä konehuoneesta. Telat ovat jo kuumat, niiden yllä ilma väreilee.

 

maanantai, 11. syyskuu 2017

Lassi

”Ja nyt Viljo Vesterinen soittaa Säkkijärven polkan”, kuulutettiin radiossa. Lassi-eno rupesi itkemään, niin kuin aina kun se oli kännissä ja tuli harmonikkaa. Etenkin Vili Vesteristä, Karjalan kaunista poikaa. Pillahti Lassi itkuun silloinkin, kun sota-ajasta udeltiin. Siitä se ei koskaan puhunut, ei selvinpäinkään. Lassi oli mennyt sotaan nuorena vapaaehtoisena. Se oli niin innoissaan, että lähti kotoa sukkasillaan kokoontumispaikkaan, äitini kertoi. Vasta pihalla huomasi ja palasi hakemaan saappaat.

Lassin sota päättyi kuitenkin jo kuukauden kuluttua. Se järkyttyi pahasti kun sen kaveri kaatui Keljassa joulukuussa. Sitä ammuttiin päähän, pääkuori meni säröille kuin lasiruukku. Lassi makasi jäisellä pellolla ihan sen vieressä.

Jatkosodassa Lassi oli kotijoukkojen esikunnassa eikä enää joutunut vaaran paikkoihin.

Näin Lassia, kun se kävi joskus meillä äitiä tapaamassa. Pullo sillä oli aina mukana, se ei kai oikein osannut seurustella ilman viinaa. Humalassa se itki ja nauroi vuoron perään, laski leikkiä ja retkutti käsiä polviinsa. Seuraavana aamuna, kun piti lähteä töihin, se oli säästänyt pari naukkua krapulaa lievittämään. Se oli rakennuslaitoksella töissä. En tiedä tarkalleen mitä se teki, mutta työporukan kanssa se kierteli pitkin kaupunkia.

Nämä asiat Lassista olin tiennyt. Kunnes luin hänen päiväkirjansa.

Päiväkirja löytyi hiljattain kuolleen äitini jäämistöstä. Muistiinpanot alkavat talvisodasta. Lassin kaatuneen sotakaverin nimi oli Robin. Lassi oli piirtänyt päiväkirjan lehdille hänestä kuvia. Ne olivat niin herkkiä ja aistillisia, pehmein vedoin luonnosteltuja, että aloin epäillä heillä olleen jonkinlainen suhde. Päiväkirjan välistä tipahti valokuvakin, rykmentin kirjurin heistä ottama. Lassilla käsi Robinin harteilla. Urheat suomalaiset homosoturit, ajattelin.

Sodan päiviltä on joitakin muistiinpanoja, kaikki ilman päivämäärämerkintöjä:

”Uhka kuin talvinen usva. Päivät yhtä levotonta odotusta. Robin nukkuu huonosti, olen huolissani. Taivaanrannassa loimottaa. Ryssän tiedustelukone ammuttiin alas, se putosi jonnekin metsänrajan taa, josta kuului kova paukahdus”.

”Ryssiä hiiviskelee tuolla jossain kuin mustia saatanoita. Pitänyt Robinia yöllä kädestä, kun se valitti unihorteessa. Niin hento käsi”. Tämä merkintä saattaa olla 8. joulukuuta, sillä siinä mainitaan Robinin kertoneen, että oli Sibeliuksen ”födelsedag”.

”Sää muuttuu nopeasti. Helvetin kylmä nyt. Pelottaa nostaa päätä ylös, tähdätä ja ampua. Kuolema leijuu kaikkialla. Paska kivääri, mutta parempaa ei ole”.

”Robin ampui tänään ryssän. Se näytti pelästyneeltä, kun ryssä jäi paikalleen makaamaan eikä enää liikkunut”.  

Robinin kuolinpäivän sivu oli täynnä mustaksi tuhrittuja ristejä. Ja niiden alla runo:

Suuri risti ajelehtii taivaalla

se lipuu hitaasti eteenpäin

Tuulessa se kääntyy raskaasti naristen

ja nousee pystyyn

sen päällä ei enkeli istu

ja minne sen varjo osuu

siellä kaikki kuolee

 

Sodan jälkeen vuoden 1940 syksyltä merkintä: ”Talvisodan muistomitaleita jaettu. Enpä saanut. Pitävät pelkurina”.  

 

Jatkosodan ajalta useita sivuja on revitty irti jonkinlaisen raivon vallassa. Hieman yllättävä maininta suhteesta esikunnan naiseen on jäänyt:

”Nain keittäjä-Ullaa takaapäin vaatevarastossa. Paksu se on, ja jumalattomat utareet. Se mylvi kuin kiimainen lehmä”.

Siinä oli Lassin jatkosota.

 

Sotien jälkeen alkoi jälleenrakennus,  työ - ja vapaa-ajan riennot. Lassi kertoi mieltymyksestään nuoriin poikiin:

26.5.1952: ”...erityisesti suomenruotsalaiset lukiolaispojat ovat herkkuja. Olen kiikaroinut niitä kalliolta kun ne ovat uimassa Eiran rannassa. Niin ihanan sorjia ja vaaleita, kuin kiiltäviä salakoita! Hypyttäisin niistä jokaista pylly paljaana sylissäni, hyväilisin ja ottaisin sitten väkisin”.

Viisikymmenluvun puolivälissä hän kävi kesällä siskonsa luona Kalajoella: ”Näin joessa kahlaavan suuren miehen valkoinen kaapu yllään. Luulen että se oli Jeesus. Kysyin siltä: ”Onko Robin taivaassa?”. Se vastasi : ”En tietä”. Sitten se alkoi lonksuttaa hampaitaan yhteen kuin kastanjetteja ja katosi poksahtaen. Paria päivää myöhemmin olin Martan miehen Paavon kanssa kalassa joella kun alkoi voimakas ukkonen. Ilma pimeni ja jylinä ja salamain rätinä olivat aivan päällä. Näin saman valkokaapuisen miehen kävelevän kuohuvan joen pinnalla veneemme ohi, muttei se mitään puhunut eikä meihin päin katsonut. Se katosi kirkkaaseen välähdykseen”.   

Lassi sai töitä Helsingin satamassa ja teki ”hanttihommia”:  ”...lapioin hiekkaa ja kannan paaleja laivoihin. Palkkarahat juhlin heti pois. Pirkko-sisko on täällä jossain myös. Se myy ”palveluja” merimiehille . Oppiihan ainakin kieliä... saksalla se ainakin on rehennellyt. Ich liebe dich! Hah! ”

Vuosikymmenen lopulla Lassin seksihurjastelu yltyy: ...”Kapakassa ihana partasuu pyyteli pöytäänsä ”pyhän viisauden” äärelle ja sanoi johdattavansa minut universumin kiehtovien mysteereiden äärelle. Lupasi paljastaa minulle, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys. No, rakas päiväkirja, se paljastui minulle viimeistään seuraavana yönä; hän otti minut ainakin viisi kertaa niin rajusti, että peppuni on ollut hellänä monta päivää”.  

 

Kuusikymmenluvulla merkinnät harvenevat, joistakin haparoivista kirjoituksista voi päätellä  etenevän alkoholisoitumisen:

”Palailimme kaivuporukan kanssa  Sörkkaan päin, minulla puteli Gambinaa, josta otti huikkia myös kuski Kalle. Se oli jo sen verran hutikassa, että kerran kuorma-auto käväisi vastaisella kaistalla. Kyydissä ollut söpö kesäpoika meni kalmankalpeaksi. Vastaantulevien autojen torvet soivat, mutta onneksi ei käynyt kuinkaan!”  

Rakastelu keittäjä-Ullan kanssa vaatevarastolla oli tuottanut hedelmän, Hilkka-tyttären, jota Lassi ei ilmeisesti ollut koskaan nähnyt:

”Ulla pyytää taas rahaa lapselle. Minkäs auttaa, laitan palkasta jääneitä seteleitä kuoreen ja kiroan huonoa tuuriani. Minkähän näköinen Hilkka on? Jos minuun tulee, ei varmaan mikään häävi”. 

Juominen yltyi ja Lassilta meni alta vuokra-asunto:

”Koikkalainen hääti minut jollain tekosyyllä, vietin muka sopimatonta elämää ja vuokra oli maksamatta. Pääsin Alppikadun asuntolaan. Levotonta täällä on, vaikka Pelastusarmeija touhuja valvookin. Paska haisee. Viime yönä viereisellä sängyllä mies hikoili kuin sumatrassa, pyöri ja kirkui unissaan, potkiskeli  kimpustaan näkymättömiä olioita. Sitten se pomppasi pystyyn, heitti kaikki vaatteet pois ja hyppi täristen pitkin lattiaa kuin vieterilelu”.

”Minulla on aina aamuksi säästettynä vähän pohjia kun lähden töihin. Ei tunnu niin ankeelta. Ruokiksella voi käydä Alkossa että saa loppupäivän sujumaan. Joskus kävelen illalla iloisesti päissäni Eteläsatamaan ja käyn tarkistamassa, seisooko Rauhan patsaan nainen vielä samalla jalalla vai onko vaihtanut asentoa. Toistaiseksi ei ole”. 

 

Lassi kuoli seitsemänkymmenluvun puolivälissä keväisenä aamuna. Hän liukastui työmatkalla, löi päänsä katuun, menetti tajunsa  eikä enää herännyt. Viimein merkintä on vuotta aiemmin. Hän lähti isäni ja äitini kanssa kesälomamatkalle Rovaniemelle, jossa Sirkka-sisko asui:

”Istun takapenkillä ja pidän Matille ja siskolle seuraa. Juttu luistaa mukavasti kun ottaa välillä naukkuja taskumatista. Sain sen lahjaksi Matilta. Pysähdymme ensimmäisen kerran Jalasjärvellä, jossa kävimme syömässä. Söin hyvän siskonmakkarakeiton”.

”Jäämme yöksi Martan luokse Kalajoelle. Olemme siellä pari päivää, kun Pirkkokin on tullut sinne. Itkua ja naurua meillä sisaruksilla piisaa. Aina hauskaa olla pittää! Illalla pelaamme marjapussia ja naukkailemme Sorbusta, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Kalajokeen ei voi enää mennä saunasta uimaan. kun pelloilta valuu sinne myrkkyjä. Matti meni kalaan ja sai virvelillä hauen, jota ei voinut syödä, kun se haisi”.

 

”Rovaniemellä, Lapin portilla. Oikeastaan tämä on portti itse luonnon sieluun. Tuntureista jo näkee, että täällä ihminen viimeistään nöyrtyy, on täysin voimaton luonnon edessä. Pienet tunturikasvitkin tekevät ihmisestä pilkkaa. Ne pärjäävät, ihminen ei. Tunturin rinteessä näkyy ohi lipuvien pilvien varjoja, ne ovat kuin sen ajatuksia”.

”Sirkan luona Muurolan sairaalassa. Hän asuu täällä. Hän on hyvin kiinnostunut luonnontieteistä ja sanoo nähneensä toissa kesänä järvellä soudellessan veneen yllä leijailevan Einsteinin pään, joka puhui hänelle ja kertoi kuulumisia. Sirkka selittää meille suhteellisuusteoriaa, kun juomme kanttiinissa kahvia”.