perjantai, 3. joulukuu 2021

Päivän kulku

Katselin aamulla televisiosta uskonnollista ohjelmaa, jossa esiteltiin hengellistä satukirjaa. Tekijät, kaksi identtistä sisarusta, olivat haastateltavina. Uskovaisilla on kaikilla toisiaan muistuttavat kasvonpiirteet,  hieman lasittunut, tuijottava katse ja outo hymy, jolla kai tavoitellaan lempeyttä, mutta joka kuitenkin on kireä. Satukirjan nimi oli ”Profeetta Eliaan myöhemmät vaiheet”. Se kertoi Eliaan elämästä siitä hetkestä alkaen, kun hän oli, lasten häntä härnättyä, pyytänyt Jumalalta avukseen kaksi karhua, jotka raatelivat neljänkymmentä lasta kuoliaaksi. Huolimatta Eliaan asemasta yhteisössä tapauksesta syntyi kohu. Häntä moitittiin väkivallan käytöstä. Jumala vetäytyi vastuusta. Elias ei kuitenkaan saanut tuomiota, mutta ratkesi juomaan ja vietti vuosia humalaisen kulkurin elämää. Hän elätti itseään laatimalla ennustuksia ylhäisön rouville. Viimein Herra nouti hänet palavissa vaunuissa taivaaseen. Miksi ne olivat palavat, sitä ei varmuudella tiedetä.

Menen satamaan ja laskeudun betonilaiturilta uimaan. Tässä kohden on syvää, meri ottaa minut huokaisten runsaaseen syliinsä. Kivenkolossa on linnun luuranko, ehkä se on haikara. Vanheneminen on kurjaa. Meressä kelluu kaljupäisiä, turvonneita ukkeleita, jotka väittelevät politiikasta ja haukkuvat hallitusta. Eikö muuta puhumista ole? Tuossa iässä luulisi jo ikuisuusaiheiden kiinnostavan. Ihminen syntyy, elää ja kuolee, sitten hän on poissa. Kuin pensaan kahahdus tuulessa. Vain meri on ikuinen, ainakin, jos sitä vertaa ihmiseloon. Tiedemiehet sanovat, että avaruudesta on löytynyt meriplaneetta, sen ytimessä on vain pieni radioaktiivinen metalliydin, kuin veteen viskattu uudenvuoden tina. Kukaan ei tiedä, miten planeetan kauttaaltaan peittävä meri on syntynyt. Nämä ukkelit sopisivat ikuisuusaiheita pohdiskelemaan jonkin mustan aukon tapahtumahorisontin vaiheille. Heidän kuvansa ei ulkopuolisen tarkkailijan silmin katoaisi koskaan, vaikka he itse olisivat jo kauan sitten suistuneet mustan aukon kitaan.

Päivällä lounasta tutun ravintoloitsija Javierin luona. Hän tarjoaa vadillisen simpukoita valkoviinin kera. Aterian päätteeksi vetäydyn levolle riippukeinuun. Näen unta eräästä ravintolan omistajasta ja hänen vaimostaan, jotka pitävät kylässä ruokapaikkaa. He ovat romanialaisia. Unessani he ovat muuttuneet vampyyreiksi, jotka epidemian aikana, asiakkaiden puutteessa, ovat vetäytyneet arkkuihinsa. Avaan seittien verhoaman oven ja astun sisään. Kopautan keittiössä arkunkantta ja mies kohoaa vaivalloisesti istualleen ja nousee lattialle. Hän on riutunut ja kalpea. Yskähdellen ja vaimeasti voivotellen hän aukoilee keittiön kaappeja ja löytää metallivadin, jossa on tilkkanen tummunutta verta. Hän juo sen ahneesti latkien. Kuuluu narahdus - myös vaimo on herännyt.

Levättyäni kiitän Javieria lounaasta ja riippukeinusta. Tehdessäni lähtöä hän kertoo vuoren rinteellä asuvasta tilallisesta, jonka viljelyksiä verottaa aika ajoin hanhilauma. Hän on hankkinut niitä pelotellakseen koiran, mutta se onkin ystävystynyt hanhien kanssa ja antaa niiden ratsastaa selässään. Vastapalvelukseksi ne pitävät sille seuraa, kun tilanpitäjä lähtee pitkiksi ajoiksi kaupunkiin myymään tuotteitaan. 

sunnuntai, 28. marraskuu 2021

Puhelinmyyjä

Eräässä elämäni vaiheessa toimin myyjänä. Myin matkalavereita. Ennen kuin puhelinmyynti yleistyi, kiersin myymässä niitä ovelta ovelle, mikä oli vaivalloista, kuten arvata saattaa. Onneksi useimmissa kerrostaloissa oli hissi ja jos se oli tarpeeksi korkea, sain laverin mahtumaan siihen ja näin kuljetetuksi sen ylimpään kerrokseen. Sieltä sitten laskeuduin ovikelloja rimpautellen kerros kerrokselta alemmas. Joku saattaa kysyä, että eikö laveria olisi voinut jättää autoon ja esitellä siitä otettuja kuvia. No, ensinnäkään käytössäni ei ollut autoa, vaan kuljetin laveria milloin raitiovaunussa, milloin bussissa matkallani myyntikohteisiin. Toiseksi, luuletteko, että kukaan olisi kiinnostunut, jos olisin ovilla kertonut, että ”minulla olisi tuolla alhaalla, laveri, kiinnostaako?”. Epäluuloa ja suoranaista pelkoakin se olisi voinut herättää.

Laverin raahaaminen oli joka tapauksessa kovin työlästä ja joskus vaarallistakin, kun portaita laskeutuessani ote siitä lipesi ja se poukkoili alas kolisten ja mätkähti sitten paukkeella alemmalle tasanteelle. Moni ovi avautui, mutta ei suinkaan mielenkiinnosta laveria kohtaan vaan syvästä närkästyksestä häiriön aiheuttajaan. Jos talossa ei ollut hissiä, puuha oli tietenkin kovaa kuntoa kysyvää. Kun ovi aukesi, aloitin yleensä: ”Tarvitsetteko matkalaveria, tässä olisi hyvä sellainen?”. Harva tarvitsi, mutta oli niitäkin, jotka tulivat käytävään, koputtelivat laveria ja mitä ilmeisimmin keskustelutoverin puutteessa alkoivat kertoa elämästään ja siitä, minkälaisissa erilaisissa sängyissä he olivat elämänsä aikana maanneet. Kuuntelin aina kärsivällisesti, vaikka kauppoja ei juuri syntynyt.   

Lopulta firmassa päätettiin siirtyä puhelinmyyntiin, sillä sen laskettiin saavuttavan verrattomasti suuremman kohdeyleisön, mikä olikin totta. Myyntitaitoihini oli kuitenkin alettu suhtautua epäluuloisesti ja jouduin hakemaan paikkaa muiden hakijoiden kanssa, mikä tietenkin tuntui minusta kiusalliselta ja alentavalta. Jokainen hakija joutui esittämään johtajalle myyntipuheensa. Minä olin suunnitellut soiton alkuun värssyn: ”Ostapa kuule laveri, se on matkalla hyvä kaveri, siinä nukut ja vaikka lemmit, älä enää emmi”. Sen jälkeen aloittaisin heti laverin mittojen, materiaalin ja muiden teknisten tietojen esittelyn. Loppuun olin ajatellut lainata kiinalaisen runoilijan mietteitä ikuisen vaeltajan elämänviisaudesta. Johtaja silmäili punoittaen käsikirjoitustani, yskäisi ja repi sen turpeilla sormillaan pieneksi silpuksi. Sitten seurasi viisi minuuttia suoraa huutoa, jonka aikana hän sätti minua ja kelvottomuuttani myyjänä, kiroili ja paiskasi lopulta kukkavaasin säpäleiksi lattialle. Harmistuin, koska olin osallistunut sen ostoon.  Lopulta hän kuitenkin otti minut koeajalle tiimiin. Jouduin hoitamaan puhelut omaan piikkiini mitättömällä peruspalkalla ja ruoalla, joka oli aina samaa hevosmakkaraa maitomukillisen ja johtajan vaimon leipoman hirveän makuisen leivän kera. Pidin suunnittelemani myyntipuheen kutakuinkin sellaisenaan. Kauppa ei juurikaan käynyt. Useimmat eivät kuitenkaan heti sulkeneet puhelinta, he ällistyivät aloitustani ja olivat aluksi aivan hiljaa. Sitten he useimmiten naurahtivat ja sulkivat luurin. Alustavia tilauksia tosin sain ja jokainen niistä tietysti oli kullan arvoinen jatkoa ajatellen. Kuukaudessa sain peräti kolme vahvistettua tilausta, mikä oli huomattava saavutus, koska ovelta ovelle -myynti oli tuottanut vain yhden tilauksen kokonaisen vuoden aikana.

Minulla oli jo varhaisessa vaiheessa puhelinmyyntityötäni tapana luonnostella lehtiöön piirros asiakkaasta saamani vaikutelman perusteella. Myöhemmin nämä kasvokuvat jalostuivat eläinhahmoiksi. Nyrpeästä, kiireisestä vastaajasta piirsin mäyrän, luurin paiskojasta kalanpyrstön, pölpöttäjästä papukaijan ja tylystä äksyilijästä sarvikuonon. Näistä piirroksista tuli niin tärkeitä minulle, että unohdin usein ottaa ylös asiakkaan yhteystiedot. Niinpä menetin useimmat lupaavista kontakteista.

Kuukauden kuluttua pomo kävi läpi muistiinpanojani ja silmäili synkkänä eläinkokoelmaani. Vahvistetuista tilauksista olin menettänyt kaksi, pahkasian ja hiiren. Oravan nimi- ja osoitetiedot minulla sentään oli. Muut myyjät olivat onnistuneet mitä ilmeisimmin minua paremmin, sillä en saanut paikkaa. Mutta olinpa oppinut piirtämään.     

sunnuntai, 21. marraskuu 2021

Illan tullessa

Linnut nousevat siivilleen

illan tullessa

kukkuloille ne lentävät

yöksi nukkumaan

ja taivas ne syliinsä nostaa

tummaan kehtoonsa uinuttaa

 

Valot syttyvät laivoihin

illan tullessa

ulapalle ne lähtevät

yötä kohtaamaan

tähtien valo niitä lohduttaa

aallot sylissään keinuttaa

 

Minä odotan sinua

illan tullessa

niin kuin tuuli nouseva

saavut luokseni

yössä toisiimme kietoudumme

yhdeksi yhteen kasvamme

tiistai, 16. marraskuu 2021

Pitkä ikä

Kiinan kielen kirjoitusmerkki ”shou” tarkoittaa pitkäikäisyyttä.  

Jos olette ikinä käyskelleet kaupunkimme kauniilla hautausmaalla, olette saattaneet huomata tällaisen merkin himmeänä joidenkin hautakivien alareunassa. Näille hautamuistomerkeille on tyypillistä, että niistä puuttuvat  tavanomaiset syntymä- ja kuolinpäivämäärät – ja mitä merkitystä niillä pitkäikäiselle olisikaan? Toisinaan kuitenkin kuolleen nimi mainitaan, aina ei sitäkään.

On käyty ajoittain kiivastakin väitttelyä siitä, miten pitkäikäisyys on näissä tapauksissa määritelty. Jotkut vetoavat - hieman latteasti - väestön keskimääräiseen elinikään ja lisäävät siihen kymmenen tai parikymmentä vuotta, toiset taas sanovat vastauksen löytyvän hautaustoimen papereista, joita säilytetään maanlaisessa arkistoholvissa. Eräältä korkealta uskonoppineelta väitetään kysytyn näistä papereista, ja kerrotaan, että  hän olisi vain vastannut arvoituksellisesti: ”Aurinko loistaa virralla aina samaan kohtaan, polveilevan uomansa mutkassa”.

Muutamat ovat sitä mieltä, että määritelmä perustuu uskonnollisiin kirjoituksiin, tunnetaanhan pyhistä kirjoista kertomuksia useiden satojen vuosien ikäisistä ihmisistä. Filosofisimmat keskustelijoista katsovat, että pitkäikäisyys on pikemminkin mielentila kuin mikään tarkka biologinen ikä tai vuosimäärä.

Jotakin näille pitkäikäisiksi määritellyille  on kuitenkin jossain vaiheessa tapahtunut, muutenhan he eivät olisi hautausmaalla. Filosofisen koulukunnan mukaan heitä ei kuitenkaan välttämättä ole fyysisesti haudattu hautausmaalle vaan ajattomuuteen. Sitä taas voi verrata tyhjään paikkaan avaruudessa, jossa aurinkoja, planeettoja, pölyä tai mitään muutakaan ainetta tai massaa ei ole mailla halmeilla. Otaksutaanpa jopa, etteivät he ole kuolleet, eivätkä edes kenties koskaan eläneetkään.      

Kirjoitusmerkki näyttää tätä:

docpot.png

sunnuntai, 24. lokakuu 2021

Mistä minut löydät

Olen ankkuri

olen poiju meressä

olen riutta

 

Olen puu

olen metsän valo

 

Olen tuuli

olen karannut pallo

olen lokin lento

 

Olen avaruus

olen tyhjyys

olen ajaton