En pysty hengittämään, hän voihkaisi. Vilkaisin huolestuneena ruorin yli. Pari lokkia siellä lenteli ja korppi, mikä oli yllättävää, sillä oltiin sentään kaukana rannasta. Mene ulos kannelle, siellä olo helpottaa, huudahdin hänelle koneen jylyn yli. Minulla ei nyt olisi ollut aikaa hänen hoivaamiseensa; tärkeää oli saada joku tolkku sijainnista, sillä kompassin neula pyöri vinhasta edestakaisin eikä auringostakaan ollut apua raskaan pilvityksen alla. Muistelin nuoruuteni hurjaa merimatkaa rahtilaivassa, jonne olin pestautunut päästäkseni eroon koulunkäynnistä. Laivassa jouduin työskentelemään enimmäkseen kannen alla ja siellä jos missä, tavarapaljouden seassa, kaipasi raitista ilmaa. Mitään tietoa suunnasta tai sijainnista ei ollut silloinkaan, paitsi ehkä perämiehellä, joka kuitenkin oli lukittu ikkunattomaan koppiin ilman päällysvaatteita, kapula hampaiden väliin sidottuna. Hän oli alkanut seota ja lopulta kapteenin käskystä miehistö oli lukinnut hänen siivouskomeroon. Ennen sitä hän oli kulkenut kannella kiekuen kuin kukko, välillä nauraen karmivaa, mielipuolista naurua, hypellyt yhdellä jalalla, pelästyttäen pahanpäiväisesti muutaman siviilimatkustajan, jotka halusivat päästä huokeammin rahtilaivalla Euroopaan. Minä hiivin perämiehen luo ja yritin oven takaa puhutella häntä latinaksi, sillä se oli ainoa kieli, jota hän suostui puhumaan. Minun taitoni latinassa oli surkuteltava, vain joitakin irtolauseita lukion kasvitunneilta opittua.

Mitä jos he sittenkin olivat oikeassa? Ja me suututimme heidät ja he lähtivät kesken tulipalon pois, heilauttivat vain kättään paloautolle ja uima-altaan huoltotiimille ja menivät, hoiperrellen, välillä kontatenkin. Heidät me kuitenkin muistamme nauravina hevosten parissa niityllä; kuinka he läimivät hellästi hepoisten lautasia ja kinastelivat jostakin loppujen lopuksi niin vähäisestä asiasta kuin tien kunnossapidosta. Nyt oli hiljaista ja jäljelle jääneiden piti tehdä jotakin. Me olimme noesta mustia, olimmehan avustaneet palon sytyttämisessä, yhdellä meistä oli palovammojakin ja joku valitti kuulevansa pelkkää liekkien kohinaa, niin syvälle sieluun tuo liekkien merellinen raivo kävi. Me voisimme nyt mennä palamatta jääneen metsän suojiin ja pitää kokouksen, johon muutkin eläimet saisivat ottaa osaa. Tiesin laakean kiven metsän siimeksessä, oikein sellaisen Tapion pöydän, jonka ääressä perimätiedon mukaan ratkottiin maailman ongelmia jo paljon ennen ensimmäistä suurta sotaakaan. Tietysti Tapion pöytään oli tapana tuoda uhrilahjoja ja niin meidänkin olisi pitänyt tehdä, jotta metsä olisi ollut meille suosiollinen. Eläimet olivat tuoneet kukin oman lahjansa, jota ne piilottelivat kuka suussaan, kuka käpäliensä välissä. Niillä sentään oli luontaista arvokkuutta ja käytöstapoja.  

Aivan toisenlainen olisi hänen ilmeensä ollut, jos sanoja vain olisi ollut joku muu kuin minä, esimerkiksi tuo professori, joka oli väitellyt ties mistä sekavasta yrttien tarusta etäisillä niityillä ja kirjoittanut sen jälkeen useitakin tähän liittyviä artikkeleita, joissa pohdittiin kaavamuutosten vaikutuksia yrttien elämään yleensä ja erityisesti hiukkasfysikaalisesta näkökulmasta. Yrtit sijoittuvat monien mielessä kvanttifysiikan määrittelemään tietoisuuteen, mutta tämän kyllä tiesivät meidän talomme pyykkäritkin; monet heistä olivat nuorena osallistuneet laboratoriokokeisiin ja avustaneet kiihdytysputken rakentamisessa. Samoin he olivat valmistaneet tutkijoille ruokaa ja jopa syöttäneet sitä heille, tutkijoiden vain tuijotellessa psykoottisen näköisinä eteensä. Pyykkärien velvollisuuksiin kuului niin ikään tutkijoiden ulkoiluttaminen; tämä tapahtui pieneen pesuvatiin rakennetussa vauhtipyörässä, jossa ripeä juoksu auttoi palaamaan perustilaan. Myöhemmin he muistivat kiittää pyykkäreitä ja laboratorion sulkemista edeltävänä iltana he olivat keränneet lahjan, se oli kokonaisen pienen laivan aihio, josta voitiin pienellä valmistelulla saada käyttöön täysin merikelpoinen kuunari.

Vasta kun nostimme metallitangot maasta ja panimme ne pystyyn talon seinää vasten, avautui niiden sisältämä viesti siinä siunaamassa, kun aurinko heitti seinään niiden varjon. Jotkut huudahtivat ääneen, toiset painoivat kämmenet kasvoihin, jotkut kiroilivat hiljaa. Ja tämän takia olimme tulleet näin pitkälle, kauas kaupungista, joka oli ainut paikka, jossa vielä kuhisi elämää. Olimme saaneet luvan kanslerilta tulla tutkimaan tätä tapausta, yhtä hyvin paikalle olisi voinut lähettää lavallisen vuohia, ne olisivat olleet kykeneviä selvittämään saman asian ja ehkäpä jopa lyhyemmässä ajassa. Minua nolotti ja pyysin iltahuudon aikaan anteeksi joukkueelta, he murisivat kuin vihaiset karhut, mutta alkoivat sitten leppyä ja iltanuotiolla raikui jo nauru. Sitä varmasti auttoi tarjoamani rommiryyppy kullekin. Joillakuilla oli omiakin eväitä mukana, sallin sen, koska mitä me olisimme voineet tehdä? Oli liian myöhäistä välittää viestiä avaruuteen lähteneille. Heistä ei ollut muutenkaan kuulunut mitään lähdön jälkeen, kukaan ei tiennyt olivatko he vielä hengissä. Viimeksi heidät oli nähty kiitämässä kimaltavassa tinapurkissaan taivaan laella mahtavan jylyn saattelemana, mutta sitten: täysi hiljaisuus.

Etenkin suuria sanoja kannattaisi nyt välttää, tuumin. Olin suututtanut hänet tänään liian monta kertaa loputtomalla jaanauksellani fillarireissustani; tiesin aivan hyvin, ettei hän voinut sietää polkupyöräilyä, vaan teki kaikki matkansa joko autolla tai kävellen. Joskus hän jopa pani autonsa ryömimään hiljakseen eteenpäin ja käveli sen rinnalla puhellen koko ajan rauhoittavasti ja heilutellen uhkaavasti kävelysauvojaan ohikulkijoille. Kylällä hänet oli opittu tuntemaan hulluna; oikeastaan sillä kylällä heitä oli kaksi. Toinen oli entinen merimies, olipa hän vielä merillä olon jälkeen nyrkkeillytkin kevyemmissä sarjoissa. Hän oppi käyttämään nyrkkejään laivareissuillaan. Siellä joutui usein tappeluun, kun merellä saattoi kulua viikkoja ilman, että maata olisi näkynyt missään. Siellä tuli neuvoton ja painoton olo, kuten hän sitä kuvaili. Tuntui että olisi koko ajan vain leijaillut ja se meren aava läsnäolo oli tehdä monet hulluksi. Silloin avuksi riensivät usein delfiinit; ne saapuivat uimaan laivan rinnalla ja hyppivät korkealle kuin kurkkiakseen ylös kannelle ja nähdäkseen, mitä siellä tapahtui. Tällöin joku pahemman kerran seonnutkin saattoi puhjeta hymyyn ja tervehtiä kimeästi huutaen noita valtameren sulottaria..