sunnuntai, 28. marraskuu 2021

Puhelinmyyjä

Eräässä elämäni vaiheessa toimin myyjänä. Myin matkalavereita. Ennen kuin puhelinmyynti yleistyi, kiersin myymässä niitä ovelta ovelle, mikä oli vaivalloista, kuten arvata saattaa. Onneksi useimmissa kerrostaloissa oli hissi ja jos se oli tarpeeksi korkea, sain laverin mahtumaan siihen ja näin kuljetetuksi sen ylimpään kerrokseen. Sieltä sitten laskeuduin ovikelloja rimpautellen kerros kerrokselta alemmas. Joku saattaa kysyä, että eikö laveria olisi voinut jättää autoon ja esitellä siitä otettuja kuvia. No, ensinnäkään käytössäni ei ollut autoa, vaan kuljetin laveria milloin raitiovaunussa, milloin bussissa matkallani myyntikohteisiin. Toiseksi, luuletteko, että kukaan olisi kiinnostunut, jos olisin ovilla kertonut, että ”minulla olisi tuolla alhaalla, laveri, kiinnostaako?”. Epäluuloa ja suoranaista pelkoakin se olisi voinut herättää.

Laverin raahaaminen oli joka tapauksessa kovin työlästä ja joskus vaarallistakin, kun portaita laskeutuessani ote siitä lipesi ja se poukkoili alas kolisten ja mätkähti sitten paukkeella alemmalle tasanteelle. Moni ovi avautui, mutta ei suinkaan mielenkiinnosta laveria kohtaan vaan syvästä närkästyksestä häiriön aiheuttajaan. Jos talossa ei ollut hissiä, puuha oli tietenkin kovaa kuntoa kysyvää. Kun ovi aukesi, aloitin yleensä: ”Tarvitsetteko matkalaveria, tässä olisi hyvä sellainen?”. Harva tarvitsi, mutta oli niitäkin, jotka tulivat käytävään, koputtelivat laveria ja mitä ilmeisimmin keskustelutoverin puutteessa alkoivat kertoa elämästään ja siitä, minkälaisissa erilaisissa sängyissä he olivat elämänsä aikana maanneet. Kuuntelin aina kärsivällisesti, vaikka kauppoja ei juuri syntynyt.   

Lopulta firmassa päätettiin siirtyä puhelinmyyntiin, sillä sen laskettiin saavuttavan verrattomasti suuremman kohdeyleisön, mikä olikin totta. Myyntitaitoihini oli kuitenkin alettu suhtautua epäluuloisesti ja jouduin hakemaan paikkaa muiden hakijoiden kanssa, mikä tietenkin tuntui minusta kiusalliselta ja alentavalta. Jokainen hakija joutui esittämään johtajalle myyntipuheensa. Minä olin suunnitellut soiton alkuun värssyn: ”Ostapa kuule laveri, se on matkalla hyvä kaveri, siinä nukut ja vaikka lemmit, älä enää emmi”. Sen jälkeen aloittaisin heti laverin mittojen, materiaalin ja muiden teknisten tietojen esittelyn. Loppuun olin ajatellut lainata kiinalaisen runoilijan mietteitä ikuisen vaeltajan elämänviisaudesta. Johtaja silmäili punoittaen käsikirjoitustani, yskäisi ja repi sen turpeilla sormillaan pieneksi silpuksi. Sitten seurasi viisi minuuttia suoraa huutoa, jonka aikana hän sätti minua ja kelvottomuuttani myyjänä, kiroili ja paiskasi lopulta kukkavaasin säpäleiksi lattialle. Harmistuin, koska olin osallistunut sen ostoon.  Lopulta hän kuitenkin otti minut koeajalle tiimiin. Jouduin hoitamaan puhelut omaan piikkiini mitättömällä peruspalkalla ja ruoalla, joka oli aina samaa hevosmakkaraa maitomukillisen ja johtajan vaimon leipoman hirveän makuisen leivän kera. Pidin suunnittelemani myyntipuheen kutakuinkin sellaisenaan. Kauppa ei juurikaan käynyt. Useimmat eivät kuitenkaan heti sulkeneet puhelinta, he ällistyivät aloitustani ja olivat aluksi aivan hiljaa. Sitten he useimmiten naurahtivat ja sulkivat luurin. Alustavia tilauksia tosin sain ja jokainen niistä tietysti oli kullan arvoinen jatkoa ajatellen. Kuukaudessa sain peräti kolme vahvistettua tilausta, mikä oli huomattava saavutus, koska ovelta ovelle -myynti oli tuottanut vain yhden tilauksen kokonaisen vuoden aikana.

Minulla oli jo varhaisessa vaiheessa puhelinmyyntityötäni tapana luonnostella lehtiöön piirros asiakkaasta saamani vaikutelman perusteella. Myöhemmin nämä kasvokuvat jalostuivat eläinhahmoiksi. Nyrpeästä, kiireisestä vastaajasta piirsin mäyrän, luurin paiskojasta kalanpyrstön, pölpöttäjästä papukaijan ja tylystä äksyilijästä sarvikuonon. Näistä piirroksista tuli niin tärkeitä minulle, että unohdin usein ottaa ylös asiakkaan yhteystiedot. Niinpä menetin useimmat lupaavista kontakteista.

Kuukauden kuluttua pomo kävi läpi muistiinpanojani ja silmäili synkkänä eläinkokoelmaani. Vahvistetuista tilauksista olin menettänyt kaksi, pahkasian ja hiiren. Oravan nimi- ja osoitetiedot minulla sentään oli. Muut myyjät olivat onnistuneet mitä ilmeisimmin minua paremmin, sillä en saanut paikkaa. Mutta olinpa oppinut piirtämään.     

sunnuntai, 21. marraskuu 2021

Illan tullessa

Linnut nousevat siivilleen

illan tullessa

kukkuloille ne lentävät

yöksi nukkumaan

ja taivas ne syliinsä nostaa

tummaan kehtoonsa uinuttaa

 

Valot syttyvät laivoihin

illan tullessa

ulapalle ne lähtevät

yötä kohtaamaan

tähtien valo niitä lohduttaa

aallot sylissään keinuttaa

 

Minä odotan sinua

illan tullessa

niin kuin tuuli nouseva

saavut luokseni

yössä toisiimme kietoudumme

yhdeksi yhteen kasvamme

tiistai, 16. marraskuu 2021

Pitkä ikä

Kiinan kielen kirjoitusmerkki ”shou” tarkoittaa pitkäikäisyyttä.  

Jos olette ikinä käyskelleet kaupunkimme kauniilla hautausmaalla, olette saattaneet huomata tällaisen merkin himmeänä joidenkin hautakivien alareunassa. Näille hautamuistomerkeille on tyypillistä, että niistä puuttuvat  tavanomaiset syntymä- ja kuolinpäivämäärät – ja mitä merkitystä niillä pitkäikäiselle olisikaan? Toisinaan kuitenkin kuolleen nimi mainitaan, aina ei sitäkään.

On käyty ajoittain kiivastakin väitttelyä siitä, miten pitkäikäisyys on näissä tapauksissa määritelty. Jotkut vetoavat - hieman latteasti - väestön keskimääräiseen elinikään ja lisäävät siihen kymmenen tai parikymmentä vuotta, toiset taas sanovat vastauksen löytyvän hautaustoimen papereista, joita säilytetään maanlaisessa arkistoholvissa. Eräältä korkealta uskonoppineelta väitetään kysytyn näistä papereista, ja kerrotaan, että  hän olisi vain vastannut arvoituksellisesti: ”Aurinko loistaa virralla aina samaan kohtaan, polveilevan uomansa mutkassa”.

Muutamat ovat sitä mieltä, että määritelmä perustuu uskonnollisiin kirjoituksiin, tunnetaanhan pyhistä kirjoista kertomuksia useiden satojen vuosien ikäisistä ihmisistä. Filosofisimmat keskustelijoista katsovat, että pitkäikäisyys on pikemminkin mielentila kuin mikään tarkka biologinen ikä tai vuosimäärä.

Jotakin näille pitkäikäisiksi määritellyille  on kuitenkin jossain vaiheessa tapahtunut, muutenhan he eivät olisi hautausmaalla. Filosofisen koulukunnan mukaan heitä ei kuitenkaan välttämättä ole fyysisesti haudattu hautausmaalle vaan ajattomuuteen. Sitä taas voi verrata tyhjään paikkaan avaruudessa, jossa aurinkoja, planeettoja, pölyä tai mitään muutakaan ainetta tai massaa ei ole mailla halmeilla. Otaksutaanpa jopa, etteivät he ole kuolleet, eivätkä edes kenties koskaan eläneetkään.      

Kirjoitusmerkki näyttää tätä:

docpot.png

sunnuntai, 24. lokakuu 2021

Mistä minut löydät

Olen ankkuri

olen poiju meressä

olen riutta

 

Olen puu

olen metsän valo

 

Olen tuuli

olen karannut pallo

olen lokin lento

 

Olen avaruus

olen tyhjyys

olen ajaton

tiistai, 19. lokakuu 2021

Valas

Olin iltakävelyllä rantatiellä Mursun kanssa. Meri oli tyyni ja loppukesän ajoittaisesta viileydestä huolimatta ilma tuntui lämpimältä. Keskustelimme Mursun kanssa juuri Poincaren otaksumasta ja sen hyödystä maailmankaikkeuden muodon ennustamisessa, kun edestä päin alkoi kuulua mekastusta. Mursu on hyvin oppinut koira, se on kuunnellut lukemattomia luentoja tähtitieteestä ja venäläisestä matemaatikosta Perelmanista. Mursu on jopa omin päin tehnyt havaintokokeita repimällä erinäisiä esineitä ja papereita silpuksi ja tarkastelemalla lopputulosta topologian kannalta. Perelmankin käytti Poincaren lauseen todistamisessa silppuamistekniikoita. Mekastuksen aiheuttaja tuli lähemmäs, se oli pullea nuori mies, joka juoksi avojaloin tietä pitkin meitä vastaan, huitoi tuskaisen näköisenä ilmaa, itki ja nauroi vuoronperään. Pyysin Mursun varmuuden vuoksi vierelleni, mutta mies ei kiinnittänyt meihin mitään huomiota, vaan jatkoi juosten matkaansa.

Unohdimme kohta koko tapauksen, kunnes vastaan tuli kaksi nuorta miestä, arvattavasti läheisestä talosta, jossa oli metelistä päätellen menossa bileet ja josta pullea mieskin ehkä oli lähtenyt. He kysyivät kohteliaasti, oliko ohitsemme mennyt heidän kuvauksensa mukainen mies. Vastasin myöntävästi ja näytin suunnan. He kirosivat hiljaa ja  tähysivät merenrantaa. Äkkiä toinen sanoi: ”Ei jumalauta, se menee uimaan”. Toinen kääntyi takaisin, mutta hieman selvempi lähti tavoittamaan karkulaista. Päätimme Mursun lähteä seuraamaan mitä tapahtui.

Pullean miehen hepulikohtaus oli tainnut olla tuollaisia tyypillisiä maailmantuskan ilmenemiä, jollaisia nuorimies aina silloin tällöin kokee ja joka voi varsinkin tulla esiin, kun ollaan nautiskeltu päihdyttäviä juomia, ehkä jokin rakkausjuttukin painaa mieltä. Joku tosiaan kahlasi rannasta uimaan ja rantaan juossut nuori mies karjui hänelle jotakin, arvattavasti pyysi häntä palaamaan. Mutta mies ui yhä kauemmas. Sitten hän yhtäkkiä katosi pinnan alle. Olimme kauhuissamme. Rannalle jäänyt räpläsi puhelintaan.

Pulleaa miestä ei näkynyt ja kaukaa kuului jo ambulanssin ääni. Äkkiä Mursu huudahti ja nuuhki ilmaa. Näin tumman ruhon läikähtävän pinnassa, sukeltavan ja taas nousevan pintaan. Se ei ollut ihminen, vaan jokin suuri kala tai ehkä valas. Tällä merenlahdella ei ollut koskaan vieraillut kuin pyöriäinen ja kooltaan se saattoi vastata juuri sitä. Se jatkoi selkäevä viipottaen kohti merenselkää, joka kimalsi kaukana. Olisiko mies muuttunut valaaksi? Se saattoi olla selitys, sillä häntä ei löydetty, vaikka pelastuslaitos etsi häntä monta päivää. Vain hänen vaatteensa tavattiin kellumasta aalloilla.

Pohdimme Mursun kanssa tapausta pitkälle talveen saakka, Mursu tutki valaskirjaa ja oli vakuuttunut siitä, että näkemämme eläin oli pyöriäinen. Mies oli ehkäpä oivaltanut, että hänen mainen vaelluksensa ihmisenä oli ohi ja että oli aika jatkaa elämää valaana, luonnollisena eläimenä luonnollisessa olotilassa. Myöhemmin kuulimme, kuinka muuan tuttu kertoi miehen kotoa löytyneestä päiväkirjasta. Sen eräästä runosta kuvastui kaipuu mereen:

"Bulgarianmeren tyrskyt repivät sisuksiani mutta en hellitä en anna periksi

kaunaiset nuket jääkööt tuijottamaan tyhjää

maininkien tutkivat silmät, ulapan tyyni kirkkaus, taivasta ravistava

meren sylissä avoimin haavoin, syliin hakien, pohjan kumeaan murinaan nukahtaen

tämä meri on  minussa kuin avaruus

eikä niillä ole eroa

kaipuu asuu leijuvassa meriruohossa

helmikoralleissa

ja taivasten tähtinauhoissa

tulkaa, nuoruuteni vuodet"

 

Hänen jäämistössään oli myös todistus lääkärintarkastuksesta, jossa hänen niskastaan löydettiin pieni hengitysaukko ja alempaa selästä huomattava rustoinen kohouma.