maanantai, 29. heinäkuu 2019

Runo

Meillä oli puhetta tuntemani laulajan kanssa, että voisimme harjoitella muuatta säveltämääni runoa yhdessä. Tämän runon olin löytänyt eräältä ullakolta; se, miksi satuin olemaan tuolla nimenomaisella ullakolla keskellä yötä, on epäselvää. Joka tapauksessa heräsin siellä syvästä unesta, penkomassa matka-arkkua. Runo oli kirjoitettu päiväkirjan kanteen. Siinä ei ollut mitään signeerausta, niin etten tiedä, kenen runo oli. Tuskin se kuitenkaan oli ammattirunoilijan, he ovat tarkkaa väkeä ja käyttävät harvoin sellaisia ilmauksia kuin ”lempi on kuin maailma, outo kappale olevan reunalla”, joita tämä runo oli tulvillaan. Niinpä epäilen, että runo oli kyseisen päiväkirjan kirjoittajan, jota en tuntenut.  Eräistä päiväkirjan katkelmista päättelin, että kyseessä voisi olla joku pankinjohtaja, sillä siellä mainittiin ”konjakilta haisevat lainansaajat” ja oudot kalastusreissut, ”joiden osallistujat olivat kuin vierailta taivaankappaleilta”. Pankinjohtaja oli ollut vastuullisissa kansainvälisissä tehtävissä, joista olivat jääneet mieleen ”suuret kauppahuoneet puistokadun varrella” ja kävelyretket ”pitkissä käytävissä, jotka jatkuivat elämän yli, ovet raollaan kaikkiin suuntiin”.

tiistai, 9. heinäkuu 2019

Luostarissa

Kaupungista kaakkoon, vuorille päin, sijaitsee Agia Irinin pieni, tuhatluvulta peräisin oleva luostari, jossa asuu yhdeksän nunnaa. Nunna Ana tulee avaamaan soitettuani porttikelloa ja ohjaa minut ystävällisesti hymyillen luostarin kirkkoon. Hän esittelee pyhästä Irinistä tehtyä ikonia. Sen alla roikkuu runsaasti hopeisia votiiiveja, joita ihmeitä kokeneet rukoilijat ovat kiitollisina jättäneet. Irinillä on kauniit. sielukkaat silmät, ja onpa olemassa tarinoita, joiden mukaan hän oli jopa pieneen flirttailuun taipuvainen maalllisen vaelluksensa aikana. Neitsyt Marian, Jeesuksen ja pyhiä apostoleja esittävien ikonien takana on verhon peittämä kaikkein pyhin, jonne vain pappi saa mennä. Siellä kerrotaan nähdyn pimeinä öinä kirkasta kimallusta, kuin tähtien valoa.

Luostaria ympäröivän kylän asukkaista osa on hyvin vanhoja, onpa joukossa ollut tuhannenkin vuoden ikäisiä. Heidän yhtä vanhaksi eläneet vanhempansa ovat siis mahdollisesti nähneet apostoli Paavalin, joka vieraili saarella sataluvulla. Hän oli perimätiedon mukaan hieman juopotteluun taipuvainen ja kova naisten perään. Monessa saaren kylistä on Paavalin jälkeläisiä. Jeesusta Paavali  oli kuvaillut ”savunhajuiseksi teoreetikoksi”, joka oli melkein aina pidätettynä jostakin rikkeestä, eikä vähiten pisteliään kielensä vuoksi. Hän jätti kaiken käytännön asioiden hoitamisen esikunnalleen ja keskittyi mielipuuhaansa, kansanjoukoille esiintymiseen. Häntä huvitti erityisesti jättää kuulijat suuren hämmennyksen valtaan lennokkailla puheillaan, jotka vilisivät käsittämättömiä vertauksia.  Kuuluisa aasilla ratsastaminen Jerusalemiin oli Paavalin sanojen mukaan ”puhdasta vittuilua” virkamiehille.

Luostarin kauppapuodissa Ana osoittaa verrattomat myyjän kykynsä ja saa minut ostamaan monenmoisia nunnien valmistamia tuotteita. Yksi sellainen on pieni hopeinen luu. Se on jäljitelmä lahjasta, jonka kilautti votiivipinoon muuan koira. Se raahautui kerran luostariin alhaalta rannikolta etukäpäliensä varassa. Sen takaruumis oli halvaantunut. Pyhän Irinin ihmeitä tekevän ikonin ansiosta sen ruumiinvoimat palasivat ja sen takajalat toimivat taas. Ruokaa saatuaan ja levättyään luostarissa se palasi iloisesti hypähdellen takaisin kotiinsa.

torstai, 23. toukokuu 2019

Päällikkö

 

Vasta joidenkin kuukausien päästä hautajaisistaan hän hätkähti: vuokrat edelleen maksamatta - ja mitä tehdä sille sillilautaselle, joka oli jäänyt - tai unohtunut - vaatekaappiin? Varmasti kaikki vaatteet nyt haisivat. Oikeastaan hän oli mennyt kaappiin vaimoaan piiloon, joka oli tuonut uskovaisia ystäviään kylään. Hän aikoi tekosyynä kertoa etsivänsä kenkiään, jos vaimo olisi yllättänyt hänet kaapista, mutta vaimo ja ystävättäret vain pajattivat jostakusta papista, joka oli nähty valokuvamallin kanssa kaupungilla, he olivat kävelleet käsikynkkää, eronneet satamassa. Pappi oli suudellut mallia poskelle. Malli oli sitten keinuvin lantioin sipsuttanut laivaan, joka surisi kuin kehrääjä ja purskutti vettä ahteristaan, odottaen päällikön lupaa käynnistää moottorit. Malttamaton henkilökunta parveili yläkannella, vilkuili hermostuneesti laiturille ja etsi silmillään päällikköä, jota oli vannotettu antamaan jokin merkki myös kansimiehistölle käynnistysluvan antamisesta. Mutta häntä ei näkynyt, myöhemmin ilmeni, että hän oli tullut huonovointiseksi ja ryöminyt hyttiinsä. Konehuoneessa kyllä tiedettiin tarkaan mitä tehdä; pelkkä muodollisuushan tällainen käynnistyslupa oli, mutta sillä oli satavuotiset perinteet ja jokin homma päällikölläkin piti olla. Hän oli pitkään sairastanut melankoliaa ja senkin vuoksi hänen kanssaan oltiin erityisen varovaisia; hänen hyttinsä ikkunoissa oli ristikot, jottei hän olisi saanut ulapalla päähänsä rynnistää ikkunasta ulos ja heittäytyä aallotarten pehmeiden reisien syleilyyn.

sunnuntai, 21. huhtikuu 2019

Berliinissä

Radiomasto kohoaa entisen Itä-Berliinin ylle 500 metrin korkeuteen. Yleisö pääsee hissillä hieman yli 200 metriin, suuren teräspallon alaosaan. Hissi kohoaa ylös nopeasti, pölyinen raskas ilma ulisee kuilussa. Näköalatasanteelta avautuu näkymä kaikkialle kaupunkiin. Puistot ovat vielä keväisen raakoja ja puut vailla lehtiä, mutta kaupungin halki soljuva joki kimmeltää lempeästi aamuauringossa. Entisen Itä-Berliinin puolella on laatikkomaisia talorykelmiä vailla arkkitehtonista viehkeyttä, läntinen puoli taas, etenkin Kurfurstendam, on pullollaan prameilevaa mauttomuutta, joka on rakennettu amerikkalaisella rahalla. Kuuluisa tavaratalo Kadewa näkyy tänne saakka. Sinne pääsee ostoksille vasta maksettuaan pääsymaksun. Tiedetään ainakin yhden ihmisen heittäytyneen – tai pudonneen - näköalatasanteelta alas ennen kuin siihen asennettiin paksu turvalasi. Hiljaiseen kevätaamuun viiltyi hirveä rääkäisy, kun onneton leijaili alas ja putosi suoraan Marian kirkon torniin, jonka piikki lävisti hänet kuin makkaranpalan. Laskeuduttuani alas vuokraan torilta pyörätaksin. Kuljettaja lähtee tuskaisesti ähkien polkemaan ja vie painavan ruhoni Mitten kaupunginosaan, jossa on kuuluisa Checkpoint Charlie. Se oli USA:n ja Neuvostoliiton sektorin rajanylityspiste kylmän sodan aikoihin. Paikalla on koppi, jonka edessä amerikkalaiset vartiomiehet seisoivat, sen takana oli suuri kyltti, jossa luki: You are now leaving American Sector. Kopin vieressä on Muurimuseo, jonka valokuvat ja esineet kertovat muurin rakentamisesta ja sen jälkeisestä ajasta sekä Itä-Berliinin eristämisen järjettömyydestä. Muurin vaiheilla kuoli moni idän puolelta pakoa yrittänyt. Pakokeinoja oli tietenkin monenlaisia. Autoihin rakennettiin kekseliäitä piiloja tavaratilaan, penkkien sisuksiin ja matkalaukkuihin. Sellokotelot olivat niinikään suosittuja. Ehkäpä uhkarohkein rajanylitys tapahtui vuonna -65, jolloin sukulaistensa luo Länsi-Berliiniin paennut mies piiloutui kengurun pussiin. Kenguru esitti rajalla passinsa ja lupakirjansa ja pomppi sitten asiallisen näköisesti rajan yli lännen puolelle. Muurista on säilytetty 50 metrin pätkä; sen vaiheilla sijaitsee natsiterrorin museo. Tällä paikalla kulki pahamaineinen Prinz Albert Strasse, jonka korttelissa numero 8 oli sodan aikana SS:n päämaja. Rakennuksessa oli suuri kellariosasto, jossa kidutettiin poliittisia vankeja ja homoseksuaaleja ennen heidän lähettämistään keskitysleirille. Oudolla tavalla kauhu leijailee yhä täällä. Natsit olivat erityisen mieltyneitä nöyryyttämiseen. ”Epäsopivana aineksena” pidetty pakotettiin ripustamaan solvauksia sisältävä kyltti kaulaansa ja kulkemaan katujen halki natsien saattueessa. Naiset, jotka olivat seurustelleet poliittisen vihollisen kanssa, parturoitiin julkisella paikalla kaljuksi. Saksalaisten enemmistö kannatti natsien toimia. Monet ilmiantoivat perheenjäseniään epäiltynä epäisänmaallisesta toiminnasta. ”Epäisänmaallisuus” tarkoitti natsihallinnon vastaisia mielipiteitä.  Natsit määrittivät alemman rodun käsitteen ja rohkaisivat siihen kuuluvien eliminoimiseen. Museossa on salaa sodan aikana otettu valokuva Berliinistä, jossa kehitysvammaisten laitoksen läheisyydessä sijainneen, teurastamoksi naamioidun krematorion piipusta kohoaa savupatsas.   

sunnuntai, 31. maaliskuu 2019

Voi-voi


 

Kävin katsomassa äitiäni sairaalassa paria päivää ennen hänen kuolemaansa. Hän oli tiedottomana  suurimman osan aikaa. Kun hoitaja yritti tunkea ruokaa lusikalla hänen suuhunsa, hän avasi silmänsä hetkeksi. Niissä oli vihainen katse. Hänen rauhaansa oli häiritty, kuin pimeää polkua kulkeva olisi äkkiä tempaistu häikäisevään valoon. Kuolinpäivänä kävin sairaalassa myöhään illalla. Hän makasi erillisessä huoneessa, pöydälle oli sytytetty kynttilä. Sanotaan, että kuollut näyttää rauhalliselta ja kauniilta, kun huolet ja vaivat ovat kaikonneet. Minusta kuollut näyttää lähinnä typerältä. Suuta pitää kiinni pään ympärille kiristetty liina, silmäluomet on liimattu kiinni. Äidin kasvot olivat kalpeat ja vahamaiset, ilme oli poissaoleva, mitäänsanomaton.  Koetin hänen otsaansa, se oli hiukan lämmin vielä. Uskaltauduin silittämään hänen päätään ja olisin voinut vannoa, että hänen ilmeensä muuttui hivenen ärtyneeksi, niin kuin hänen elossa ollessaankin. Häntä ei saanut koskea. Kun vielä samana pimeänä elokuun iltana lähdin käymään isäni luona ja kerroin suru-uutisen, hän sanoi vain ”Voi-voi”. Siis kuin joku ulkopuolinen, joka päivittelee jonkun sairautta tai kuolemaa ja huokaisee: Voi-voi.

Jouduin järjestämään hautajaiset, isästä ei ollut mitään apua. Sen verran hän pääsi väliin sohlaamaan, että kun olin toivonut virttä ”Oi Herra, luoksein jää”, niin isä oli mennyt muuttamaan sen toiseksi. Siinä laulettiin joistakin kupeista, jotka kaiketi symboloivat pyhyyden olemusta, kertosäe meni näin: ”Arkikupit panee kali-kali-kali-kali, niin pyhäkupit panee kili-kili-kili-kili”. En ollut sitä koskaan aiemmin kuullut. Olisivat laulaneet saman tien ”Pienet sammakot”. Koko hautaan siunaamisen ajan isä jankutti, että arkku ei ollut äidin, vaan jonkun toisen. Pappi puhui mitä sattui, äiti oli kuulema upseeri, joka oli palvellut Suomen armeijassa. Hän oli oikeasti metallitehtaan kokoonpanolinjan duunari, mutta isä oli puhunut papille jotakin puuta heinää. Puheen jälkeen isä laski kukkakimpun arkulle ja piti sekavan, mumisevan yksinpuhelun heidän elämästään. Hän kuvaili joitakin yhdentekeviä tapahtumia, kuten kastematojen keräilyä myöhään illalla nurmikolta kalareissua varten ja laivamatkaa, jolla äiti oksensi matolle.

Varsinainen farssi oli uurnan laskeminen.  Uurna oli pienessä kappelissa, menimme istumaan penkille. Olisin halunnut, että oltaisiin vain oltu hiljaa, mutta isä rupesi kertomaan jostakin naapurin Lassesta, josta oli tullut niin paljon tuhkaa, ettei se mahtunut yhteen uurnaan, vaan niitä tuli kaikkiaan kolme. Ne haudattiin vierekkäin, Lauri Nordberg A ,B ja C. Hetken päästä kappelin ovi raottui ja suntio, nuori nainen, otti uurnan ja pyysi meidät mukaansa. Menimme jonkinmoiseen golfkärryyn, minä istuin etupenkille uurna sylissäni. Isä tuijotti kärryä ajavaa suntiota kuolanoro suupielessä. Hän flirttaili koko matkan hautapaikalle kyselemällä niitä näitä suntion työstä, siitä mistä nainen oli kotoisin ja mitä teki viikonloppuisin.  Haudalla kuoppa oli valmiina uurnalle. Laskimme sen kuopan pohjalle, sitten tartuin lapioon ja peitin montun hiekalla. Isä halusi, että meistä otetaan kuva. Hän oli kai nähnyt jonkun amerikkalaisen filmin, jossa ollaan käsi kädessä haudalla. Niinpä hän otti minua kädestä, mikä oli sairainta, mitä voin kuvitella. Koskaan aiemmin hän ei ollut pitänyt minua kädestä, tuskin edes lapsena.  Kyse ei ollut aidosta surusta vaan teatterista. Että voi sitten näyttää tuttaville tällaisen kuvan. Siinä sitä surtiin käsi kädessä, maailmaan yksin jätettyinä. Voi-voi.

Mietin, millaista turvattomuutta hänen elämässään oli, kaikkea olemista oli aina sävyttänyt pelko siitä, mitä muut hänestä ajattelivat. Minua hän ivaili, kun minulla ei nuorena miehenä ollut tyttöystävää. Hän kai pelkäsi, että olin homo. Olin kesätöissä hänen työpaikassaan ja hän sanoi minulle kerran kahden kesken häpeävänsä minua. Olin työporukan aamupalaverissa näyttänyt nyrpeältä ja alakuloiselta – mitä työkaverit nyt ajattelivat hänestä? Hän varoi aina visusti käyttäytymästä poikkeavasti ja kopioi valtavirran trendejä, halusi olla nuorekas. Hän oli saanut joistakin kaupoistaan rahoja ja leveili niillä, erityisesti humalassa. Hän osti itselleen nahkatakkeja ja norsunjalan paksuisia kultaketjuja. Ehkäpä ne toivat turvallisuuden tunnetta hänen tyhjään maailmaansa.