Lapsuuteni tapahtumiin kuului puusta putoaminen. Kiipeilin kelomännyssä ja luiskahdin oksalta alas syvyyteen, jossa tuonenlintu alakuloisesti vislaili. Käsi murtui, kipu oli kova, tuntui kuin ranteeseen olisi työnnetty hehkuvia piikkejä. Minun oli juostava kipeän käden kanssa tehtaalle, jossa äiti oli työssä. Hän seisoi nuhruinen vihko kädessään, ajatuksiinsa juuttuneena, tehdashallin metelissä ja pauhussa. Suuret koneet elivät hurmioista arkeaan, niiden teräsvarret kääntyilivät ja keinuivat mekaanisen tanssin rytmissä. Näin kuinka eräs mies katseli pylvääseen irstaasti nojaten äidin puoliksi paljasta takapuolta. Äiti näytti harmistuneelta kun näki minut. Purskahdin itkuun kertoessani hänelle tapaturmasta. Takapuolta tuijotellut mies luikersi paikalle ja kuunteli tarinaa suutaan epäuskoisesti massuttaen. Hän haisi viinalta. Hän hörähti, nosti käsivarteni ylös ja väänteli sitä niin että huusin kivusta. ”Poika puhuu palturia”, hän sanoi räkä roiskuen, ”ei tässä kädessä ole nyt eikä ollut viime viikolla mitään vikaa”. ”Kuria se kaipaa, armeijassa poika tulee oppimaan tähtien asennon”. Äiti oli tuumivainen, mutta lähti viimein kanssani, marmattaen samalla, että tästä tulee palkanvähennys, koska hän joutuu leimaamaan itsensä ulos keskellä päivää. Leimauskorttikone kilahti iloisesti. Tehtaan ikkunasta sama mies katseli peräämme, hänen suunsa oli painunut ruutua vasten ja hänen huulensa liikkuivat. Lähdimme bussilla kaupunginsairaalaan. Jouduimme istumaan pitkään odotussalissa, siellä haisi veri ja pidäkkeetön raivo. Paareilla lennätettiin miestä pitkin käytävää. Joku sanoi, että hän oli pudonnut rakennustelineeltä. Hänen kaikki luunsa olivat poikki, siitä todisti se, että hänestä kuului tikutusta ja raksahtelua kuin kellokoneesta. Erään miehen suu oli jäänyt ammolleen. Hänen kättään paijaava nuori tyttö selitti silmät suurina uteliaille, että ”isän suuhun lensi lintu, joka puhui saksaa”. Lääkäri otti meidät vastaan, hän kuunteli takeltelevaa kertomustani ikkunasta ulos katsellen. Sitten hän käveli eteeni, tarttui hiuksiin, tukisti ja kysyi ”Sattuuko?”. Hän tutki kättä läpivalaisulaitteella, ympärillä liehui kaksi nuorta hoitajaa. Hän puristi kättäni lujasti, niin että aloin taas itkeä ja sanoi naisille ”Juuri näin haluaisin puristella teitä, tytöt”. Naiset tirskuivat. Hoitaja laittoi käteen kipsin. ”Kouluun pitää mennä”, hän sanoi. Hänen hengityksensä haisi. Kadulle päästyämme joku huusi minua osoittaen: ”Kattokaa, invalidi!”.