Tuolta ne taas tulivat, niitä tiedettiin odottaa aina tähän aikaan vuodesta. Mummoni minua oli opettanut, miten niihin piti suhtautua. Niitä ei tarvinnut kaihtaa, sanoi hän, parasta oli vain olla määrätietoinen ja käskeä terävällä äänellä. Kun minä näin ne, minun tuli ihan heti surku niitä, kun ne olivat niin laihoja. Suurustin leipää lautaselle ja vein sen niille. Ne kävivät heti syömään ja nuolivat lautasenkin niin, että se vieri niiden nuolaisujen voimasta pitkin lattiaa. En voinut olla nauramatta. Päätin, että lähtisimme kaikki ulos, siellä olisi paljon mutkattomampaa seurustella. Päivä paistoi, vaikka oltiin myöhäisessä syksyssä. Menimme puistoon. Siellä oli työmaa, joku käytti järeää porakonetta. Se ei vaikuttanut mukavalta, mutta toisaalta saisimme jutella rauhassa eikä tarvinnut pelätä salakuuntelijoita. Istuimme penkille. Porari oli vähän matkan päässä, keskellä puistotietä. Pora oli suuri hänen kokoonsa nähden; mietin miten hän jaksoi sitä pidellä. Sen koosta huolimatta ääni oli lopulta aika hento, se muistutti kimeää vislausta. Hiekka lensi korkealle ja kun tuuli kieputti sitä, se kohosi pyörrepatsaaksi. Vieraani äännähtivät pelokkaasti sen nähdessään.