Anna ja Simo styylasivat, sitten erosivat, sitten taas styylasivat. Heidän yhdessä olonsa oli enimmäkseen yhtä huutamista. Vuosi vuodelta intohimokin laimeni, nykyään he olivat vain kaverit. Anna viimeisteli väitöskirjaansa orkesteriksylofonian musiikillisten struktuurien kontekstista universumin rakenteisiin. Hän haaveili kirjailijan urasta ja oli paraikaa kirjoittamassa käsikirjoitusta ensimmäiseen romaaniinsa ”Toisen linjan tuho”, joka alkaa puurokattilan räjähdyksestä erään kalliolaisen talon ylimmässä kerroksessa. Simo oli sairaanhoitaja, tai oikeammin lähihoitaja. Hän oli onnistnut huijaamaan aiempaa työnantajaansa sairaanhoitajuudellaan, koska osasi olla vakuuttava. Lisäksi hän oli päättäväinen ja toimintakykyinen työssään ensihoidon ambulanssissa ja siellä sellaisia ominaisuuksia juuri tarvittiin. Huijaus oli paljastunut, kun muuan sairaalaan kyyditettävä, Meskaliini-Masa, joka tunsi Simon, oli paljastanut hänet. Simo tunsi katkeruutta hänen kiittämättömyydestään. Hän sai potkut. Nyt hän toimi lähihoitajana kotihoitoyksikössä. Siellä hän oli saanut kiitosta reippaudestaan, hän sai dementoituneet miesasiakkaatkin syömään kiltisti ruokapalvelun tuoman ruoan ja keskeyttämään siksi aikaa pornofilmin katselun. Myös vaipat ja lakanat tulivat vaihdetuiksi ja pyykit pyykätyiksi, vaikkei se varsinaisesti hoitajille kuulunutkaan.  Simo kuitenkin kärsi masennuksesta, lisäksi häntä ahdisti tehdä työtä viimeisiä elinvuosiaan viettävien ihmisten parissa. Hän oli päätttänyt tehdä itsemurhan ja kertoi siitä Annalle. Anna innostui aina kaikesta uudesta ja halusi kokeilla tätäkin. Eräänä tammikuun iltapäivän hämärässä Simo ajoi autonsa parkkitalon ylätasanteelle, Anna ja tämän koira, Chico, mukanaan. Anna halusi turvaa Chicosta. Tasanteen reunassa oli turvakaide, jota päin Simo oli päättänyt ajaa. ”Ootko varma, että haluut olla messissä”, Simo kysyi. Anna halusi, mutta viime  hetkellä hän laski Chicon ovenraosta ulos. Simo käänsi päättäväisesti auton, painoi kaasua ja alkoi peruuttaa rautakaidetta päin. Se antoi perään ja taipui, jolloin auto liukui rampin yli, mutta jäi etupuskurista kiinni kaiteeseen ja roikkui nokka ylöspäin. Anna ja Simo olivat paiskautuneet etupenkiltä taakse ja huusivat pelosta. Sitten puskuri irtosi ja auto putosi. Autossa oli täysin hiljaista. Se kumisi kuin kuoleman kello pudotuksen aikana ja romuttui täysin rysähtäessään alas betoniin. Anna ja Simo katosivat.

Turmasyyn tutkijat olettivat ensin, että kyse oli onnettomuudesta, mutta kun asiaa tutkittiin tarkemmin renkaanjälkien perusteella, todettiin tahallisuus. Sitten epäiltiin, että Anna olisi pakotettu autoon Simon kanssa. Tahallisuuden käydessä ilmi osattiin heti epäillä Simon taipumusta masentuneisuuteen. Kummankaan ruumista ei kuitenkaan löydetty. Ei löydetty mistään, ei elävänä, ei kuolleena. Chico vaikeni, hän ei halunnut kertoa mitään. Varsin pian tapausta aletttiin pitää kaksoisitsemurhana, ilman uhreja. Tähän tulkintaan taipui lopulta Annan isosisko Isabelkin, joka oli lentänyt paikalle pariisilaisesta muotisalongista, jossa hän toimi suunnittelijana. Hän otti Chicon hoiviinsa. Siitä tuli myöhemmin muotisalongin johtaja. Parkkitalo halusi kunnioittaa Annan ja Simon muistoa. Paikalle rakennettiin vaijereista monumentti, jossa neljä rengasta roikkuu ilmassa turmapaikan yllä. Teos valaistaan iltaisin. Näin se on pysyvänä muistomerkkinä traagisesta ja hyvin merkillisestä tapauksesta.