”Jospa Jari tulisi lukemaan ainekirjoituksensa tänne luokan eteen”. Istun roikkutuolissa tämän kammottavan suuren koulun julkisivulla pesemässä ikkunoita. Jaloissa loiskuu ämpäri täynnään sameaa vettä ja pesuainetta, säämiskä on jo repaleinen ja vetelee viimeisiään. Tuolivahti istuu katonreunalla ja polttaa tupakkia.  Luokan ikkuna on auki, joten kuulen puheen, aistin hajut, pyyhekumien ja purukumin makean tuoksun, tennistossujen käryn. Oppilaat, pienet pulipäät, ovat nähneet minut, mutta koska en ole lainkaan kiinnostava, vain vanha yrmeä akka, en kauan jaksa elää heidän katsannossaan, kaikki keskittyvät seuraamaan tuntia, onhan vuorossa ainelukua. Eteen astuu punoittava aran näköinen poika, joka plärää hermostuneesti vihkoaan, pudottaa sen pari kertaa lattialle ennen kuin löytää oikean kohdan ja alkaa lukea jännittyneen kireällä äänellä kertomusta jostakin talonmiehestä, jolla on sata kiloa painava vaimo. Minusta tarinassa ei ole mitään hauskaa, mutta luokka ulvahtelee vähän päästä naurusta, kun satakiloinen vaimo hyppii tottelemattomien kakaroiden päällä, rangaistuksena kepposista. Eräässä kohtaa talonmiehen oveen liimataan lappu ”mielisairaala”, siinäkään ei ole minusta mitään huvittavaa. Nuoren siilitukkaisen miesopettajan suosikki tuo kalpea poika näyttää olevan, hän hohottaa kilpaa oppilaidensa kanssa, taipuu välillä maahan saakka nauramaan ja innostuu niin, että hänen paitansa roihahtaa tuleen.  Hän kierii pitkin lattiaa, liekit sammuvat, mutta lattian toiseen reunaan on auennut railo. Siellä on äärettömyys, kuin merimiesten tarinoissa Atlantilla, joka päättyy länteen purjehtiessa suureen putoukseen. Siihen maailma loppuu, siellä kaikki romahtaa kadotuksen syövereihin. Opettaja kierii reunalle ja vierähtää alas, vain silmälasit jäävät, kohtaa äärettömyyden ja muuttuu ajattomaksi, lasiseksi heijastukseksi taivaalle. Hän näkyy kaikkialla taivaan kannella, huitoo ja aukoo suutaan, mutta mitään ei kuulu. Lapset ryntäävät ikkunoihin, olen horjahtaa alas tuolista ämpäreineni ja kiroan oppilaita, jotka osoittavat nauraen opettajaa. He paukuttavat pulpetinkansia, pakkaavat reppunsa ja lähtevät luokasta. Opettaja ei heitä enää voi tavoittaa. Suuri juoni onnistui, kalpeaa lukupoikaa talutetaan koulun pihan poikki kuningastuolissa ja kaikki hyräilevät huulet suippoina, korvat luimussa, hiljaista kiitoshymniä.