Katson aamukuutamon kajoa ratakiskoilla. Seison sillalla, olen ollut pakomatkalla jo vuosia. Ylläni on tuhkaa ja tomua, vaatteeni ovat repaleiset, mieleni on tyhjentynyt turhista ajatuksista. Vastako siitä on kuunkierto, kun karistin viimeisimmän takaa-ajajan kannoiltani? Jatkuva epäluulo alkaa jo rasittaa, olisi mukava vain asettua levolle ja nukkua syvää unta, unia näkemättä. Seuralaisekseni olen kelpuuttanut erään koiran, joka kulkee kanssani aika ajoin ja häipyy sitten taas omille teilleen. Katson vielä kerran Kuuta, sitten lähden kevyeen juoksuun. Olen huomannut, että matka taittuu parhaiten hölkkäämällä, se pitää myös nälän loitolla. Olen oppinut tulemaan toimeen pitkiä aikoja syömättä. Kun syön, syön raatoja kuin susi, puren niiden pehmeään löyhkäävään lihaan ahnaat hampaani. Aluksi se teki minut huonovointiseksi, mutta pian totuin tällaiseen helposti sulavaan ruokaan. Sadevettä ei enää voi sellaisenaan juoda, se syövyttää vatsalaukun. Suodatan sen kuusenhavujen ja hiekan läpi. Mitä harvemmin muukalaisia tapaa, sen parempi, sillä jokainen heistä on vihollinen. Levottomat lepohetkeni vietän puussa tai sitten kaivan kolon puun juurakkoon. Kerran tällaisessa kolossa oli käärmeenpesä. Siellä oli toisiinsa kietoutuneina isoja käärmeitä, jotka sähisivät voimatonta kiukkua, mutteivät jaksaneet minua purra. Olin niin väsynyt, että vietin yön niiden kanssa. Näin unia käärmeruhtinaista, jotka ilmestyivät pimeästä ja antoivat kaikenlaisia neuvoja ja varoituksia. Siitä lähtien olen lakannut pelkäämästä käärmeitä, ne ovat ystävällisimpiä olentoja kaikista. Niiden kanssa pitää muistaa vain yksi seikka: Koskaan ei saa aloittaa puhetta, vaan on odotettava, että ne ensin sanovat jotain. Tämän kun muistaa, niin niiden kanssa tulee kyllä juttuun. Täksi yöksi en puupesää taida löytää, sillä olen joutunut karuun paikkaan. Maa löyhkää öljyltä ja jätteiltä. Ei auta kuin kaivautua roinan alle ja yrittää nukkua.