Mielestäni on aika vähän kiinnitetty huomiota siihen ilmeisen raskasmieliseen unelmointiin, jota ihmiset harrastavat. Monissa juhlatilaisuuksissa, joissa väkeä on paljon, joissa kakkua murennetaan ja kahvikuppeja kilisytellään, syntyy vaitonaisia hetkiä. Vain noina ohimenevinä tuokioina pystyy erottamaan iäisen putouksen pauhun, joka syntyy lukemattomien pikkuputousten yhteisvoimasta. Putousten alkulähteet voivat olla ajatusten iduissa, hyvinkin mitättömissä; vähitellen virta kasvaa, kiemurtelee eteenpäin ja lopulta putoaa – niin, mihin? Olisiko tällainen unelmoiva tyhjyyden tunne seurausta ajatusten virran katoamisesta putouksen kuohuihin? Mutta palatakseni asiaan, on osoitettu monin tieteellisin kokein, että ihmisten oikeastaan tekisi mieli käydä toistensa kurkkuun kiinni lähes missä tahansa tilanteessa. Sen vuoksi on luotu käyttäytymissäännöt ja tietyt ilmeet ja eleet, jotka toimivat jarruna ja hillitsevät armottomien tappeluiden syntymistä. Ajatellaanpa nyt vaikkapa tätä edellä mainittua kahvitilaisuutta. Raivo kasvaa, poskia kuumottaa, syrjäsilmä vilkuilee muita, elimistö valmistautuu kamppailuun ja omia mahdollisuuksia arvioidaan. Sitten äkisti huomaa vähäisen kahvilusikan heilauksen naapuripöydässä, jota voi pitää rauhaneleenä, tai ainakin viivytyspyyntönä ennen lopullista taistelua. Heti mieli alkaa rauhoittua ja tulee kiire lähettää vastaus, jokin hyvän tahdon signaali. Voi esimerkiksi avata paitansa ylimmän napin. Tämä täytyy tehdä ilman suuria seremonioita, vaikkapa pienen yskähdyksen saattelemana. Tehokkain vaikutus saadaan, jos on samanaikaisesti selailevinaan jotakin hyllystä nappaamansa kirjaa. Tilanne laukeaa; ehkä moni muukin on huomannut eleen ja kohta harras puheensorina taas täyttää salin.