“Nyt minulla ei ole aikaa!”, hän tiuskaisi ja viskasi korista kourallisen puolukoita päälleni. Ne olivat huurteessa ja kirvelivät kasvoihin osuessaan ihmeellisesti. En kuitenkaan hennonut suuttua hänelle, sillä olinhan tuntenut hänet jo nuoresta saakka. Myöhemmällä iällään hän oli kunnostautunut hengenpelastajana, jonka apuun turvauduttiin tämän tästä. Tiesin kokemuksesta, että hänen taivuttelunsa oli turhaa, joten toivotettuani hänelle hyvää aamun jatkoa käännyin tielle ja lähdin talsimaan kaupunkiin päin. Itse asiassa en tarkalleen tiennyt, mihin tie veisi, mutta oli olemassa vanha sanonta siitä, että kaikki tiet veivät kaupunkiin. Hän taisi katua kiivauttaan, sillä jonkin matkaa tarvottuani hän huusi perääni. Käännyin katsomaan. Olin yllätyksekseni ehtinyt jo kovin kauas; hän näkyi enää pienenä pisteenä metsänlaidassa. Heilutin hänelle rauhoittavasti kättäni, käännyin ja jatkoin matkaa. Hän huusi vielä jotakin, mutta en saanut siitä selvää. Tielle oli levitetty paksusti hiekkaa, joka upotti jalkojen alla. Päivästä oli tulossa kuuma, sillä linnut liisivät jo varhain pellon yllä hyönteisiä pyydystämässä. Täällä lenteli merkillisen suurikokoisia hyönteisiä; niillä oli monta siipiparia, ne olivat pikimustia ja pitivät lentäessään römeää ääntä. Jos olisin ollut pikkulintu, olisin niitä kyllä pelännyt.