”Tää on paska torkkari, mees hakee tuolta puskasta risuja, niin saat selkääs!”. Hän meni, posket kuumottaen, silmät kyynelissä. Syyllisyys leijui hänen yllään raskaana kuin karkuun päässyt Golgatan risti. Kottarainen kujersi koivussa. Hän katkoi oksista huolellisesti ison kimpun ja asteli kuuliaisesti isän luo. Isän nailonpaita oli puolirintaan auki, hän otti huikan viinaa ja mulkoili silmät harittaen poikaa. ”No niin, housut alas!”  Vitsa alkoi viuhua. ”Minä olen pappi ja pappi sustakin vielä tulee, kun ensin hakataan paha pois”.

Hän jumaloi isäänsä ja otti rangaistuksen kiitollisena vastaan. Hän muisteli saarnaa, jonka isä oli pitänyt Herran huoneessa keväisenä sunnuntaina. Isä jylisi saarnapenkistä, mulkoillen suuri ryhmyinen penis pystyssä ripille pääseviä nuoria: ”Me olemme kuin kedon kukkaset, kuka väärällään kohti mitäkin aikakoordinaatistoa. Osa meistä puhkeaa kukkaan liian myöhään. Ensimmäinen pakkanen, tuo ylväs herra tähtiviitassaan, kulkee suunnitelmia tehden, mietteissään halki niittyjen, poimii myöhäiset kukat taskuunsa ja vie mennessään. Emmekä me milloinkaan päässeet näyttämään, kuinka kauniita me olimme. Surullisia käyvät lohduttamassa enää muuttolinnut, jotka laskeutuvat humisten lähtöateriaa syömään ennen suuntaamistaan kaukaisiin tähtiin, niin kaukaisiin, ettei niistä vielä edes mitään tiedetä. Mutta linnut ottavat nopeasti puhelun tai pari Majakkaan, kuuntelevat tarkasti oudon äänen lausumia ohjeita, nyökkäilevät ja tekevät muistiinpanoja. Ne sanovat tärkeästi ”asia selvä”, sulkevat puhelimen ja pyrähtävät iloissaan ilmaan, kieppuen kaikkiin ulottuvuuksiin. Sitten ne kuiskaavat meille jotain, mitä me emme voi ymmärtää. Että ne palaavat taas, kun maa on lämmin, kun multa veisaa kevätvirttä ja kun koivut valmistautuvat valkeissa hunnuissa häihinsä. Ja kun kurjet riitelevät suolla”.

Viimein isä lopetti vitsomisen, pyyhki hiestyneitä kasvojaan paidanhihaansa ja käski pojan nostamaan housunsa ylös. Poika huomasi housujaan asetellessaan, että niihin oli valunut hänen ensimmäinen siemensyöksynsä.