Otin toisen kulauksen pullosta. Aine kimmelsi oudosti, se tuntui pelottavalta, sillä oli melkein säkkipimeää. Olimme joutuneet tähän synkkään metsään kesken neuvottelua. Aivan hetki sitten olivat valot vielä palanneet, olimme istuneet pöydän ääressä ja kuunnelleet alustajan pitkäpiimäistä selostusta jostakin uudesta reitistä, jota hän suunnitteli matkailijoille. En voinut nähdä muita mukanani metsässä olevia, mutta äänistä päätellen meitä oli ainakin kolme. Vaikea oli vieläkään uskoa, että tapahtunut olisi voinut olla totta, nipistelin itseäni varmistuakseni että olin hereillä; sitten kuvittelin, että ehkä olimmekin vielä huoneessa ja joku vain oli sammuttanut valot, mutta tämän saattoi osoittaa harhaksi ojentamalla kätensä: heti tunsi kuusenoksan neulasten pistelyn.  En tuntenut ihmisiä, jotka olivat kanssani; pimeässä katoaa myös kyky tunnistaa ääniä. Olen huomannut sen joskus aiemminkin. Aivan tutun ihmisen puhe pyhistäkin asioista kuulostaa pimeässä valaan kiljahduksilta meren syvyyksissä, jos olette joskus sellaista kuulleet. Nyt ei voinut muuta, kuin vain lähteä kävelemään umpimähkään valittuun suuntaan ja toivoa löytävänsä  valoa.