Muistan, kuinka hän aina aloitti luennon, astui laahustaen sisään, liian pitkissä housunpunteissa, joiden alle kuluneet kengät miltei peittyivät. Sitten hän ponnistautui luennoitsijan pöydän päälle ja asettui sille makaamaan, aukoillen suutaan kuin kala ja haukkoen henkeään. Jotkut tirskahtelivat, jotkut näyttivät närkästyneiltä, toiset pläräsivät muistiinpanojaan. Tämä näytelmä toistui aina kun hän tuli ja enemmänkin ihmettelin sitä, miksi opiskelijoiden reaktio oli aina sama, vaikka pitihän heidän jo tämä tietää. Kun hän oli aikansa maannut, hän ponnistautui ylös, venytteli itseään liioitellen, haukotteli pari kertaa ja avasi lehtiönsä. ”Jaahas, mitäs täällä on…” hän mutisi, kuten teki joka ainut kerta. Sitten hän aloitti. Jos aiheena oli vaikka ”fysikaalisten kertoimien skaalaus”, hän piirsi taululle ensimmäiseksi ympyrän, jonka sanoi esittävän kuuta tai mitä tahansa suurta kivenkappaleita, joka kiersi jotakin toista kiveä tai aurinkoa, se ja sama. Tärkeää oli sen ajallinen ja paikallinen riippuvuus toisesta objektista. Nämä yksityiskohdat mainittuaan hän piti tauon ja alkoi syödä eväitään. Tavallisimmin hänellä oli mukanaan paahdettu leipä, jonka välissä oli kotiniityn kasveista puristettua tahnaa. Joskus hänellä oli myös kalaa. Silloin hänen puheensa eksyi helposti pitkiksi ajoiksi kalajuttuihin. Itse hän ei kalastanut, vaan osti satunnaisen kalansa kylänsä kalastajalta, joka lähti merelle jokaisena yönä vanhalla putputillaan ja saapui auringon noustessa takaisin, milloin kontti täynnä saalista, milloin vain parin kalansintin kera. Luennoitsija oli häntä vastassa, jos oli päättänyt kalaa ostaa ja maksoi pyydettyäkin enemmän, täytyihän kylän ainoaa ammattimiestä tukea.