Teen kävelyretken vuoren rinteellä sijaitsevaan kylään. Ottomaanien aikaan se oli Turkin sulttaanin majapaikka hänen tehdessään tarkastusmatkoja Methimnoksen kaupungin varuskuntaan. Hän karautti kylään kamelilla, ratsastipa joskus sinne kilpaakin janitsaariupseerinsa kanssa. Iltaisin hän järjesti palatsissaan juhlia ja esitteli vierailleen suurisuuntaisia, mutta kovin pitkästyttäviä suunnitelmiaan uusista valloitusretkistä.

Kylään kertyy matkaa kuutisen kilometriä. Seudulla on suuria kallioita, jotka ovat täynnä luolia. Niiden suulla on kivirakennelmia, jotka näyttävät jättiläisten valtaistuimilta. Jättiläislegendat ovat seudulla vanhoja. Sulttaani otti ne niin tosissaan, että määräsi sotilailtaan tutkimaan luolat. Jättiläisiä ei kuitenkaan löytynyt. Jyrkässä kallionrinteessä on merkilisiä kaiverruksia, joiden hakkaamiseen on käytetty suuria kvartsilohkareita. Niiden rapautuneita jäänteitä on tippunut kasoiksi kallion juurelle.  

Seudun eläimet ottavat hämmästyksekseni minuun mielellään yhteyden vaelluksellani. Niittyrinteellä laiduntaa aasi, joka piristyy minut nähdessään kovin ja seurailee minua korvat pystyssä aidanviertä pitkin. Tien toisella puolen on rähjäinen katos, jonka alla möllöttää suuri musta sika. Se on syönyt isäntänsä, hänestä on jäljellä vain koukistunut käsivarsi, joka ei ole jostain syystä sialle kelvannut. Sen se on vihapäissään paiskannut aidan päälle roikkumaan.

Saavuttuani perille lounastan ravintolassa, jonka emännöitsijän poika on lähes kolmimetrinen. Hän tarjoilee minulle ja joutuu olemaan kaiken aikaa kumarassa. Ravintolan seinällä roikkuvasta valokuvasta päättelen, että hän on koripalloilija. Kuvassa hän pompottelee palloa etualalla, taustanaan muu joukkue. Sivussa seisova valmentaja on kumartunut sytyttämään savuketta.