Olenko kertonut teille, arvoisat Nuorkauppakamarin pullottavasilmäiset edustajat, kukkuloiden taa suuntautuneesta matkastani? Siellä puut olivat notkollaan kultaisia hedelmiä, ihmiset lauloivat rakkauslauluja ja puusepät veistivät käkikelloja. Ensimmäinen koettelemus minulle, kokemattomalle matkaajalle, oli risteysasema, jossa piti vaihtaa junaa. Opaskyltit olivat vieraskielisiä, ihmisiä tuli ja meni hirmuista kyytiä ja junat ulvoivat kärsimättöminä laitureissaan. Hädissäni ryntäsin odotushallissa istuvan matkustajan luo ja näytin hänelle lippuani. Hän katsoi minua ivallisesti ja osoitti hallin seinässä olevaa suurta nuolta. Lähdin juoksemaan nuolen osoittamaan suuntaan. Olo tuntui heti helpommalta, kun oli päämäärä. Nuolia näkyi yhä lisää käytävää juostessani. Ne alkoivat taipua puolelta toiselle. Käytävä kapeni kapenemistaan, kunnes umpeutui kokonaan. Umpikujan perällä istui tuolissa vanha mies. Hän oli ikuinen matkaaja, joka odotti käytävän kerran taas avautuvan, uusien raikkaiden tuulien puhaltavan ja siunaavan valon täyttävän kaikki paikat. Erotin hädin tuskin seinältä pikkuriikkisen nuolen, joka näytti alaspäin. Lattiassa oli luukku. Avasin sen ja laskeuduin kierretikkaita pitkin alas. Kohta jo alkoi kuulua iloisia tiedotuksia lähtevien ja saapuvien junavuorojen aikatauluista ja maanalaisten veturien taianomaista jylinää. Herkullinen ruoan tuoksu täytti ilman. Olin viime hetkellä löytänyt oikean laiturin. Tästä eteenpäin kaikki olisivat hyväntahtoisia ja kohteliaita, oltaisiinhan matkalla. Jospa elämä nyt muuttuisi ja uudet huolettomat kaupungit varastaisivat tulevaisuuden.