Kerran sunnuntaina, jolloin kirkkaus oli häikäisevä, kävelin tapani mukaan suuressa puistossa, joka oli lajiaan viimeinen tässä piirikunnassa. Mietteeni olivat sunnuntaiseen tapaan apeat, katselin lammen pinnan keveitä aaltoja ja mietin ajasta ikuisuuteen siirtymistä. Ensin en huomannut koiraa, joka juoksenteli puistokadulla, mutta sitten huomioni kiinnittyi sen heiluvaan häntään. Se katsoi minua ja vinkui. Oikaisin puiden katveen poikki ja lähestyin koiraa. Se päästi minut lähelle ja silitin sitä. Selitin sille, että jos se kaipasi seuraa, se saisi totta kai lähteä mukaani ja voisimme mennä vaikka kahville, mutta hoidettavakseni en voinut sitä ottaa. Vuokaraemäntä oli kieltänyt ehdottomasti kaikenlaisten eläinten pidon, kävipä hän säännöllisesti tarkastuskäynneillä asunnoissa. Eräs perhe oli lentänyt ulos, koska heidän asunnostaan oli löytynyt naakka. Perheen kuopus oli tuonut sen kotiin, kun sen siipi oli roikkunut. Kun lintu parani, siitä ei hennottu heti luopua. Emännälle selitettiin nämä seikat ja kävipä hänen puheillaan muita naapureita ja presidenttikin, jotka kaikki vakuuttelivat, että naakan majoitus oli tilapäiseksi aiottu. Emäntä ei kuitenkaan suonut armoa ja niin perhe sai lähteä. Perhe sai jonkinlaista kuuluisuutta jälkeenpäin. Huomasin heistä pienen jutun lehdessä. He olivat kadonneet. He olivat kertoneet lähtevänsä keräämään marjoja metsästä henkensä pitimiksi. Heidän hoitamansa naakka oli saatu suostumaan etsintöihin, muttei se heitä löytänyt