Aikaisin lähdin niitylle, sillä niin oli unessa sanottu. Se unessa ilmestynyt oli jokin sininen, joka leijaili aivan yläpuolella, mutta kaikkosi aina näköpiiristä, jos sitä vähänkään tarkemmin yritti katsoa. Aamu haisi savulta, mietin, miten pitkään oli siitä, kun saman hajun viimeksi olin tuntenut; sen täytyi olla suurten metsäpalojen aikaa. Silloin kaikki oli hajaannuksen partaalla; perheenisät pakenivat perheitään, naama mustana mölisten syöksyivät ulos pikkuporvarillisista taloistaan, katosivat metsiin ja muuttuivat palasilmäisiksi saarnamiehiksi. He kulkivat kaupunkien katuja silmät apposen ammollaan ja suolsivat käsittämättömyyksiä ulos suustaan sylki valuen; normaalioloissa heidät olisi pidätetty, mutta tuona vainon kautena heidän annettiin kulkea vapaana. Jokin tutkijaryhmä oli löytänyt taivaalta toisen auringon, jonka piti näkyä päivälläkin, niin kirkas se oli. Olin kyllä yrittänyt katsoa tihrustaa siihen suuntaan, missä sen piti näkyä, mutta vaikka kuinka pinnistelin, en nähnyt. Sen sijaan oikein hiljaisina iltapäivinä kuului kummallista sirinää; koska en keksinyt äänen lähteelle mitään muutakaan selitystä, oletin tietämättömässä mielessäni, että sirinä liittyi jollakin tavalla tuohon aurinkoon. Mainitsin tästä jollekulle kerran iltanuotiolla metsäpalon roihussa; sana levisi ja ajatukselleni naurettiin; eräs lihava mies nousi ylös ja rupesi matkimaan epävarmaa olemustani huojumalla liioitellusti puolelta toiselle, mutta sai kohta rangaistuksensa, sillä hän rojahti selälleen suoraan nuotion päälle. Kipinät sinkoilivat kauas, oli kuin noidat olisivat supisten syöksyneet piiloistaan ilmojen teille.