Joitakin vuosia sitten koin seikkailun, joka sai minut miettimään maailmoiden syntyä. Olin raitiovaunussa, joka ajoi halki rikkaiden kaupunginosan. Olin menossa tilaisuuteen, jossa esitelmöitiin siitä, miten koralleja tutkimalla saattoi oppia hallitsemaan omaa ja toisten elämää. Alan opettajat olivat uudesta tekniikasta hyvin innostuneita, se tuntui toimivan. Erään kouluttajan kerrottiin kiihtyneen niin, että noustessaan riutalta pintaan hän ampaisi kuin luoti suoraan taivaalle, palaamatta koskaan takaisin. En tiennyt, miksi raitiovaunun piti kulkea aikoja sitten käytöstä poistettua reittiä rikkaiden kaupunginosaan, mutta se selvisi pian. Vaunu pysähtyi katujen risteyksessä jyhkeän kulmatalon edustalle. Erään asunnon avonaisesta ikkunasta kantautui pianonsoittoa. Ikkunan äärellä seisoi mies, joka tupakoi verkkaan ja katsoi unelmoivasti horisonttiin. Talviaurinko punasi hänen kasvonsa. Hetken kuluttua talon tammiovi aukeni äänettömästi ja siitä astui ulos Rikas, palvelijoiden saattamana. Raitiovaunun kuljettaja komensi kaikkia nousemaan ylös, kun Rikas astuisi vaunuun. Hän sanoi, että Rikkaan mielipide raitiovaunuajelusta tulisi vaikuttamaan koko linjan tulevaisuuteen. Rikas nousi vaunuun omasta ovestaan, jonka palvelijat aukaisivat työkaluillaan vaunun kylkeen. Kaikki hiljenivät. Rikas istui omalle samettituolilleen palvelijoiden ympäröimänä.. Sitten hän käsinettään huiskauttamalla antoi merkin. Vaunu nytkähti liikkeelle. Kalliiden hajusteiden tuoksu levisi vaunuun. Kun ajelua oli kestänyt hetken, Rikas sanoi omituisen käheällä äänellä: ”Riittää!”. Hän poistui vaunusta samaa tietä kuin oli tullutkin. Matka jatkui.