Näin hänen poimivan pensaasta valkean ruusun, pitävän sitä kädessään ja nuuhkaisevan sitä. Sitten hän kiinnitti sen puvuntakkiinsa. Oliko hän kenties tapaamiseen menossa? Sitä en voinut tietää, mutta tunnistin tämän miehen, hänellä oli aina moitteeton tumma puku, myös kesäkuumalla, sininen paita ja muhkea punainen solmio kaulassaan. Hän oli muuttanut vastapäiseen kortteliin joitakin aikoja sitten. Olin nähnyt hänet pari kertaa talon katolla keskellä yötä, hän istui  katon reunalla, katseli taivaalle, hymyili, heilutteli jalkojaan ja taisi laulaa jotakin. Mitä hän oikein aikoi, siitä en saanut selkoa. Olin kysellyt saman talon muilta asukkailta hänestä ja muuan nuori nainen tiesi kertoa, että ainakin hänet oli nähty jakamassa lehtiä, mutta nainen ei tiennyt, oliko se hänen ammattinsa. Autoa hänellä ei ollut, hän liikkui jalan ja veti lehtikuormaa kärryllä perässään. Ihmetystä meissä molemmissa herätti se, kuinka hän ehti kaikki lehdet jakaa, sillä jakoalue oli laaja. Toisaalta kuulin myöhemmin, ettei hän hoitanut koko aluetta yksin, vaan hänellä oli apunaan lauma variksia, jotka kantoivat lehtiä nokassaan ja tiputtivat niitä taitavasti juuri oikeiden talojen kohdalle. Silloin talosta aina ilmestyi joku, vaikka oli vasta aamuyö, joskus se oli pikkupoika, joskus taas luvattomilta retkiltään palaava, joka omaatuntoaan tyynnytelläkseen jakoi lehdet postiluukkuihin. Kerran päätin mennä keskellä yötä hänen luokseen katolle. Kiipesin tikkaita ylös, yskäisin varovasti jo kaukaa, jotten olisi pelästyttänyt häntä  ja istuin hänen viereensä. Maa alhaalla näytti olevan yllättävän kaukana, hätkähdin, ja mies hymähti. ”Sinne alas katukuiluun kuuluvat kaiken nähneet kulkurit kuten minä”. ”Et kai vain aio hypätä?”. ”Se ei ole lainkaan tarpeellista, sillä olen siellä jo”, mies vastasi. Hän tuijotti taivaalle ja alkoi hyräillä. ”Mikä tuo sävelmä on”, kysyin. ”Se on menneen maailman lauluja, ammoin kuolleilta opittua. He saapuvat luokseni jokaisena yönä ja kuulustelevat minua teoista, joita en ole tehnyt ja joista en edes tiedä mitään”. ”Niinkö”, sanoin, ”sehän on hirveää”. ”Ei lainkaan, se huvittaa minua suuresti ja yleensä keksin heille selityksiä, jotka lopulta tyydyttävät heitä. Heitä on aina useampia ja he tapaavat pitää neuvoa jonkin selitykseni jälkeen. Kuuluu supinaa, joka muistuttaa varhaisen linnun liverrystä, oikeastaan se on hyvin liikuttavaa. Sitten he palaavat ja yleensä toteavat, että neuvoteltuaan he ovat yksimielisesti päättäneet hyväksyä selvitykseni ja toimittavat tiedon siitä eteenpäin. Mihin eteenpäin, sitä en tiedä”.