Jos pidät merestä, lienet pannut merkille, että suurkaupunkien satamissa on usein erikoislaatuinen tunnelma. Siihen liittyy tietenkin tavanomaista lähtemisen haikeutta ja jännitystä, mutta myös hitunen aavan ulapan tyyneyttä. Päivän kilossa välkkyvä ulappa on oikeastaan olemattomuuden symboli tai kirjanmerkki. On mahdotonta kuvitella, että aava siellä yksinään keinuisi ja pulahtelisi, vaan se ilmestyy olemaan vasta, kun horisontissa näkyy ensimmäinen laivan masto. Sataman salaperäiseen tunnelmaan on selitys olemassa: Meren Henki käy joskus vierailulla siellä. Sillä on pieni vuokrayksiö hämyisessä korttelissa, se on huomiota herättämätön asukas. Se nousee ylös aikaisin aamulla, avaa ikkunan ja katselee hievahtamatta merelle, kohti kotiaan. Teevesi kuumenee hellalla, johon on sytytetty varhainen tuli. Aamiaisen jälkeen se lukee takkatulen ääressä korallikirjaa ja tekee siihen näkymättömällä musteella merkintöjään. Kun liikenteen pauhu yltyy ja matkustajat täyttävät laiturit, Meren Henki ottaa nuhjuisen päällystakkinsa ja kävelykeppinsä, sulkee huolellisesti ulko-oven, tervehtii kohteliaasti naapurin kissaa ja köpöttelee satamaan. Se seisoo terminaaliaulassa, nojaa keppiinsä ja katselee hymyillen jännityksestä vapisevia matkustajia, jotka kurkkivat salaa lippuaan ja kuiskuttelevat kiihkeästi toisilleen, vilkuillen välillä kauhusta laajentunein silmin kirkkaalle meren selälle.