Arvoisa perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja, haluaisin vielä muistoissani palata kokemuksiini pieneltä rautatieasemalta. Tietämättä edes, minne olin menossa, päätin istahtaa penkille ja jäädä odottamaan junaa, joka veisi minut pois. Olin vaeltanut koko helteisen päivän suurelta muurahaiskeolta tähän paikkaan. Asemarakennus, joka oli tehty vanhaan kaivoon, oli suljettu. Laskeuduin alas koputtelemaan ovea, koska näin sisällä lipunmyyjän huoneessa istuvan jonkun, mutta tämä joku ei liikahtanutkaan noustakseen, vaan selasi tärkeän näköisenä papereitaan. Yhtään junaa ei ollut odottaessani vielä tullut. Elämäni aikana olin nähnyt junan vain kerran enkä tarkkaan muistanut, miltä juna oikein näytti. Sen verran toki muistin, että tiesin sen pyörivän itsensä ympäri erittäin vinhasti. Tästä syystä junan havainnointi pienoismallinakin, sitä hansikoidussa kädessä tiukasti pidellen, oli hankalaa, puhumattakaan oikeasta junasta. Niinpä oli vaikea sanoa, olisiko juna sittenkin mennyt tästä ohi huomaamattani, jonkin silmänräpäyksen aikana. Saattoihan olla, että vaikkapa haukotellessani, jolloin silmät tunnetusti ovat nautinnollisesti ummessa ja jalat heiluvat hervottomasti, jokin juna matkalla kaukaa kauas oli livahtanut ohi. Se olisi ollut suuri menetys, sillä juna on toki muutakin kuin vain utuinen möhkäle; se on tunnelmia, muistoja menneiltä ajoilta, viileää avaruutta ja haikeita lauluja. Tällaista pohdiskellessani asemalle tuli toinenkin matkustaja, hyvin määrätietoisen näköinen orava. Olo tuli heti mukavammaksi, sillä ei ole hauska odottaa yksin, tietämättä tarkasti edes, mitä ja miksi odottaa. Orava oli pukeutunut tyylikkäästi; sillä oli harmaa jakku, huopahattu ja korkokengät. Se ei ollut huomaavinaankaan minua, vaan piirsi lehtiöönsä jotakin. Kävelin takaa sen ohi ja vilkaisin salaa lehtiötä. Siihen oli luonnosteltu kuusiulotteinen kaaviokuva puhelinpylväistä.