Kuulin kellojen moikaavan. Minua oli kiusattu koko aamu tekemättömistä läksyistä, kirjat olivat jääneet puuhun, kun minulle tuli muita kiireitä. Sitten oli alkanut sataa ja kirjat olivat varmaan kastuneet. En halunnut mennä edes katsomaan. Minä luikahdin ikkunasta ulos, kun silmä vältti; meillä oli kylässä täti, jonka hajusta en pitänyt. Sade oli tauonnut ja ilma oli ihmeellisen kirkas, taivaalla loisti ikäänkuin jotakin ylimääräistä, määrittelemätöntä. Lähdin kävelemään naapuriin päin. Olin kaverilleni velkaa yhdet sauhut ja piti jutella vähän tulevista juhlista. Minä en olisi halunnut kutsua ketään, oltaisiin vain oltu kahdestaan, ryypätty ja juteltu filosofiasta, mutta tämä ei ollut toverini mieleen. Hän oli lapsena nähnyt valaan, kun oli ollut vanhempiensa kanssa merimatkalla. Hän sanoi, että se oli pitempi kuin laiva ja näytti uivalta kerrostalolta. Hän oli ollut heikko ja sairasteleva lapsi, muistan hänen liikkuneen kainalokeppien varassa vielä silloinkin, kun he muuttivat tänne. Sitten kerran, kun olimme kompuroineet juurakkoista polkua myöten metsän siimekseen, hän yhtäkkiä heitti sauvat pois ja käveli ilman niitä. Kiipesimme puuhunkin sillä reissulla ja päälle päätteeksi kävimme soistuneessa metsälammessa uimassa. Siellä uiminen oli ehdottomasti kielletty, sillä pelättiin suonsilmäkkeitä, mutta minä olin siellä sukellellutkin. En pelännyt hyllyviä sammalmattoja enkä suokaasuja, vaikka kerran olin vähällä tukehtua, kun jouduin kaasukuplan tielle. Illalla, kun palasimme reissultamme, ystäväni oli aivan väsynyt ja minulle annettiin tietysti satikutia. Emme saaneet tavata kuukauteen.