Tein pyöräretken kaukaisille lammille. Lammet olivat viileitä ja tummavetisiä ja siellä oli tavattu harvinaisia eläinlajeja. Tultuani virastosta kotiin söin hiukan ja lähdin heti matkaan. Tähän aikaan vuodesta valoisaa kesti myöhään yöhön, mutta matka oli pitkä ja pitihän perillä oloonkin jäädä aikaa. Päästyäni kaupungista edessä oli mutkainen maaseututie, jonka molemmin puolin kasvoi sankka metsä. Metsän läpi suodattuva valo kimmelsi kauniisti lehtien pinnalla, niin että näytti aivan siltä, kuin siimeksessä olisi ollut piilossa välkehtivä aarre. Puunlatvassa tien molemmin puolin istui lintuja, jotka vislailivat kumeasti toisilleen. Äänet kimmahtelivat paksuista puunrungoista. Jokin tumma otus hyppäsi tien yli puusta toiseen. En ehtinyt nähdä, mikä eläin se oli, mutta tajuntaani jäi kuva, että sillä oli hyvin suuret silmät, joilla se loi minuun nopean katseen hypätessään. Metsä päättyi suuriin peltoihin. Ne jatkuivat taivaanrantaan saakka, mitään rakennuksia ei näkynyt. Pellolla kasvoi jäykän korren päässä pillikkeitä, jotka olivat sinisiä. Ne sojottivat suoraan ylös, koko viljelys näytti suurelta urkupillistöltä. Tuuli sai aikaan vienoisen ujelluksen puhaltaessaan pillien läpi. Pysähdyin lukemaan karttaa. Siihen ei ollut merkitty tällaisia maisemia. Eksyminen ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä lampien suuntaan kulki yksi ainut tie. Jatkoin matkaa kartta taitettuna ohjaustangon päälle siltä varalta, että joitain tunnistettavia maamerkkejä löytyisi. Viimein, viljelyksen päätyttyä ja metsän taas alkaessa tienvarressa näkyi kyltti, jossa oli tökerösti aaltoja mukaileva kuvio. Poljin eteenpäin vielä melkoisen kotvan. Koko reissun aikana en ollut nähnyt yhtään ihmistä. Sitten tiestä erkaantui polku, jota hädin tuskin huomasi. Lähdin ajamaan sitä pitkin, koska lampien piti oleman syrjässä päätiestä.