Juoppo nuokkui bussissa, otsaansa etummaiseen penkkiin nojaten. Hän hamuili pulloaan, joka  putosi lattialle ja särkyi. Imelä viinanhaju täytti bussin. Kiroiltuaan aikansa hän alkoi taas nuokkua. Sitten hän kuitenkin havahtui ja katsoi ulos. ”Onks tää Länsimäki?”. Kukaan ei vastannut. Juoppo nousi horjahdellen ylös ja painoi nappia. Oven auettua hän kaatui bussipysäkin viereen lumihankeen naamalleen ja jäi siihen paskat housussa makaamaan. Bussi jatkoi matkaa. Hän ei ollut Länsimäessä, vaan eksyksissä. Hän pääsi viimein hangesta ylös ja hoiperteli yksinäisenä tietä pitkin. Kohta hän kaatui uudelleen, viimeisenä näkynään ravintolan kylmä mainosvalo. Kevät ei tullut enää koskaan.

Hän makasi niityllä auringon säteissä, ympärillä hyppi mustan ja hopean värisiä lintuja hiljaisissa askareissaan. Taivas oli tumman sininen, varhaiset kukat taipuivat hänen kasvojensa yli. Ei tarvinnut pelätä mitään, kuunnella vain kirkkautta ja levätä. Metsä kohisi salaperäisesti. Se kuiski, että paljon ihanampaa oli vielä luvassa. Hän oli saanut kutsun juhlaan, jossa kaikille jaettaisiin hyvyyttä.