Kavahdin siiven suhahdusta, se tuli niin äkkiä ja se kuului pimeästä. Varmaankin se oli jokin suuri lintu vain – pelotti, jos ajatteli sen olevan jotakin yliluonnollista, johon ei kuitenkaan olisi halunnut uskoa. Kylän miehet olivat etäämpänä pellolla soihdut kädessä, vihaisia huutoja kuului. Heissä oli uhoa, he olivat valmiit käymään minkä tai kenen tahansa kimppuun, mutta eihän siinä ollut mitään järkeä, jos kahahtaja esimerkiksi oli pöllö. Pelosta huolimatta vedin kädellä oksia syrjään ja astuin sammaleen peittämälle polulle, jota muinoin sotajoukot olivat käyttäneet eksyttääkseen vainoojat. Enää ei kuulunut mitään ääniä, mutta sitten jokin kosketti minua ja pelästyin hirveästi. Heti en uskaltanut katsoa, mutta kun viimein käänsin katseeni olkavarteeni, jota jokin pehmeä oli koskettanut, huomasin, että nutulleni oli pudonnut pala naavatupsua. Aloin saada tarpeekseni ja tulin ulos metsästä; huikkasin miehille, ettei siellä ketään ollut ja että he voisivat jo mennä kotiinsa. Kuului mutinaa, kukaan ei liikahtanut paikaltaan. Sitten näin soihtujen valossa, kuinka yksi heistä erkaantui joukosta ja lähti kävelemään minua kohti vakain askelin. Päätin jäädä paikalleni odottamaan, vaikka minua kammotti nähdä hänen epämiellyttävästi lonksuvat, vääristyneet leukaluunsa.