Alkuun en häntä edes nähnyt, hän oli yhtä huomaamaton kuin liina pimeydessä, jonka aavistaa vain hienoisesta kahinasta. Tunsin hänet vasta, kun työnsin käteni syvälle kukkaruukun multaan; hänen sormensa lymysivät siellä, lomittuneena ruusunjuuriin. Silitin niitä kevyesti, mutta vedin sitten käteni pois, koska en halunnut ärsyttää häntä. Muistan, kuinka kiivas hän silloin kerran oli, kun olimme suurella kalliolla leikkineet päivän, joka sen ikäisistä pojista tuntui kokonaisen elämän pituiselta. Leikin keskeytti ankara ukkosmyrsky, joka alkoi aivan yllättäen. Olimme niin uppoutuneet leikkiimme, että emme olleet huomanneet kiehkuraisten sinimustien pilviröykkiöiden vyörymistä taivaalle. Salamat risteilivät jo taivaalla ja ukkonen pamahteli, emmekä voineet muuta kuin kyhjöttää pienen katajan suojassa ja täristä pelosta. Hän sanoi kuulleensa enoltaan, että salama löi mielellään kallioon, koska sen yläpuolelle kohosi päivän lämmössä varautuneita hiukkasia. Tuskin hän oli tämän ehtinyt sanoa, kun salama jo iski parinsadan metrin päähän ja vaikka silmäni sillä hetkellä olivat kiinni, tunkeutui kirkas valoi luomieni läpi kuin lihaveitsi. Huusin kivusta. Paukaus löi korvamme lukkoon; häneen melu sattui paljon pahemmin, sillä hän menetti kuulon toisesta korvastaan miltei kokonaan. Koulussa sitä tosin kukaan ei uskonut, kaikkein vähiten opettajat, jotka pitivät hänen kuurouttaan vain verukkeena laiskottelulle, lakkasivat tervehtimästä häntä ja jättivät hänet luokalle vuosi toisensa perästä.