Tunnetteko runoilija Armas Äikiän? Minäkään en tuntenut – tai muistanut – ennen kuin pitkän ajan päästä luin uudestaan Poika Tuomisen dokumentaarisen kirjan ”Kremlin kellot”.  

Äikiä oli melko häikäilemätön kommunisti, joka ihaili Stalinia ja toimi Neuvostoliitossa Stalinin mielipuolisten vainojen aikaan. Väitetään hänen myös olleen yksi Neuvostoliiton salaisen poliisin ilmiantajista. En millään muotoa jaa hänen poliittisia käsityksiään, mutta eräs seikka minua hänessa kosketti. Äikäs oli ahkera runojen kirjoittaja ja halusi kiihkeästi teoksilleen tunnustusta.  Otto Ville Kuusinen kuitenkin teilasi hänen runonsa ja sanoi, ettei Äikiä edes ymmärrä sanojen merkitystä. Myöhemmin, Äikiän palattua Suomeen, Unto Kupiainen sanoi hänen julkaisemistaan runoista, että ”nyt Suomen runous on saanut oman variksenpelättimensä”. Raoul Palmgren piti Äikiän julkaisemia romaaneja ”vähäarvoisina”. 

Nämä arviot Äikiästä herkistivät sieluni ja saivat minut tuntemaan vahvaa hengenheimolaisuutta hänen kanssaan – ei hänen toiminnastaan politiikassa, vaan hänen runonkirjoittamisestaan. Tunnen olevani keskivertoa surkeampi harrastelijakynäilijä, joka kovasti yrittää saada hengentuotteitaan esille – ja tästä puuhakkuudesta lähimmäiseni tällä matoisella Telluksella ovat joutuneet kovasti kärsimään. Kirjoittelen tuon tuostakin – pyytämättä -  kömpelöitä riimityksiä ja hempeän löperöitä, ennalta arvattavia onnitteluvärssyjä ihmisille erilaisina juhlapäivinä. Neuvostoliittoon liittyvää runoutta minullakin on (mm.”Moottoritietä Neuvostoliittoon”) ja tottakai monenmoista proosaa (esim. lyhytkertomus ”Liiterissä asumisen eduista”).

Äikiän runokokoelmia näyttää olevan perin vaikea saada mistään, ainakaan kirjastohaulla niitä ei löydy, kirjavarastoista kylläkin joitakin romaaneja(”Henkipatto”, ”Kolmas tie”, ”Sinisten silmien tähden”). Luultavasti runokirjat ovat visusti keräilijöillä tai sitten jossakin  resuisessa kirjakasassa Karjalan tasavallan toimintansa lopettaneen kirjakustantamon pöyisessä takahuoneessa. Mutta otetaanpa Äikiältä nyt tähän pari työnäytettä, jotka löytyivät internetin haulla. Olkoon ensimmäinen näyte runosta ”Yhden nimissä kansojen taisteluveljeys”, joka on omistettu Isä Aurinkoiselle, siis Stalinille. Tässä runon kuudes säkeistö:

Jos kansansuuruuden

äärettömyyden

runossa ilmaista vois,

jos ihmisen ylimmän ylistyslaulun

tohtisin laulaa,

niin kädestä värisevästä

kynän heittäisin kauaksi pois.

En miettisi sanojen soinnun,

en lauseiden runollisuutta.

Minä antaisin runolle sisällön uuden

ja voittoihin ryntäävän rytmin.

 

Ei ollenkaan huono. Siinähän säkeiden takoja tunnustaa tavanomaisen riimilyriikan  riittämättömyyden ihmisen suuruuden kuvailun äärellä. Säkeistön loppu viekin sitten hurmioituneeseen, orgastiseen laukkaan, kun rutiinin tylsä kynä runoilijan kädest herpoaa.                                                                                                                                                                Sallinette, rakkaat lurjukseni, tällaisena juhlahetkenä, että näiden säkeiden innoittamana hieman jatkan runoa omatekemällä kunnianosoituksella tälle suurenmoiselle runoilijalle. Koetan parhaani mukaan säilyttää arkaaisen tyylin:

Saatana!

​koiran haukku ja ruikku

pippelipoikaa vilvoittaa kesäsuihku

ainapa äiti lihapullat laittaa

hankea murjo suksilla jaloill'

kelpaa matkaa taittaa

​onpa pilvet korkeella, iäti sataa

avaruuden yö mataa rataa

​elämän yrtti, oi neitsyeni, armosi anna, ma anon

​kättesi päälle panon

Mitäs piditte? Nöyrästi jalkojanne suudellen toki myönnän, etten millään muotoa yllä lähellekään tämän Karjalan suuren pojan hengen hurmaa ja aattehen sammumatonta paloa. Mutta otetaanpa toinen näyte runosta ”Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan hymni”, sen kolmannesta säkeistöstä:

 

Isänmaa Kalevan, kotimaa runojen,

Jota Leninin Stalinin lippu johtaa.

Yli kansamme uutteran onnellisen

Valo kansojen veljeystähdestä hohtaa.

 

Joko alkaa vakuuttaa? Heti tekisi mieleni, tekisipä suurestikin, tarttua mummoni ravistuneeseen kanteleeseen ja virittää hymni uus näihin säkeihin, erityisesti huomioni kiinnittyi viimeisen säkeen arvoitukselliseen ”veljeystähteen”. Tarkoittaneeko runoilija kahta toisiaan kiertävää astronomista kohdetta Ison Koiran tähdistössä, joista toinen on valkoinen kääpiö ja toinen leimuava, kiihkeästi palava jättiläistähti? Joka tapauksessa, onpa runoilijalta tuores näky ja ajatuksen leiskaus!

Ja lopuksi – ihanana yllätyksenä, sain käsiini Äikiän julkaisemattoman runon. Sen oli alunperin tarkoitus tulla runokokoelmaan ”Tulikantele”, mutta jäi siitä syystä tai toisesta pois. Sen toimitti minulle melko korkeaan hintaan muuan herra Stalovits, pahasti alkoholisoitunut latvialainen kommunisti, jonka satuin tapaamaan hiljattain Riikassa erään bordellin lähellä sijainneessa oluthuoneessa. Runon nimi on ”Tietoutta aatelistosta”:

Mennään leikkimään kirkonrottaa

ison kiven luo

minä saan leikkiin osaa ottaa

puisto piilojaan suo

puiden latvassa tuulee

se uneen houkuttaa

kohta kai kaikki kuulee

kun omarotta pelastaa

Kertakaikkiaan kiehtovan arvoituksellinen! Esimerkiksi nyt vaikkapa tuo runon nimi ”Tietoutta aatelistosta”. Viittaako tekijä ”aatelistolla” länsimaiden porvaripiireihin - vai kenties sarkastisesti Kremlin politbyroohon? Ja sitten tuo kirkonrotan leikkiminen. Kuurupiiloa Stalinin kanssa? Ja kuka on ”omarotta”, pelastaja? Ehkä toiveajatus Stalinin kukistajasta? Ja onko uneen vaivuttava tuuli puiden latvoissa neuvostopropagandan vertaus?  Olikohan Äikiä lopultakin kaksoisagentti? Oli miten oli, hän jätti runon pois kokoelmasta luultavasti varjellakseen henkikultaansa, mutta miksi hän ei tuhonnut sitä? Utelin Stalovitsilta, mistä hän oli runon saanut. Jos jotain hänen sekavasta kännimölinästään ymmärsin, hän sanoi sen kulkeutuneen Latvian kommunistiselle puolueelle sodan jälkeen jonkun Karjalasta paenneen suomalaisen mukana. Sitä säilytettiin puoluetoimiston kassakaapissa, josta Stalovits sen kerran varasti - ja sai nyt minulta siitä hyvän hinnan.          Melkoisen riskin Äikiä kyllä otti – NKVD:n popliinitakkiset olisivat sen varmasti löytäneet, jos olisivat Äikiän asunnon tutkineet. Ja silloin hän olisi saanut lyijynapin otsaansa.                                                                                                      Äikiä palasi Suomeen sodan jälkeen, muttei koskaan saanut takaisin Suomen kansalaisuutta. Hän menetti sen ennen sotia loikattuaan Neuvostoliittoon. Jos se nyt oli loikkaus.  

Jos teillä, rakkaat näppylänaamaiset lukijani, on tiedossanne Äikiän runokokoelmien kappaleita, olkaa ystävällisiä ja ottakaa minuun yhteyttä, niin voisimme jakaa niiden rikkauden ja kulkea yhdessä pitkin runouden ikiaikaisia valtateitä.