Niin tein. Otin onkeeni heti ensimmäisestä kerrasta, meillä oli sentään takana rankka vaellus erämaan halki. Meteoriittia emme löytäneet, tai sen palasia siis, vaikka juuri noille seuduin oli laskettu suuren törmääjän langenneen. Kansan rohtunein huulin kerrottiin, että tuona yönä tuli lähikylässä yhtäkkiä aivan kirkasta, valo tunkeutui luomien läpi ja sai pienimmätkin lapset pelkäämään. Lehmät ammuivat navetassa niitä olisi peto uhannut.

Päädyimme lepäämään vaelluksen päätteeksi pienen lammen rantaan, siinä oli lupa pysähtyä, tosin oli ilman muuta odotettavissa, varsinkin jos liian pitkään viipyi, että kuin tyhjästä putkahtaisi metsänvartija – tai lammenvartija – millä nimellä häntä nyt haluttiinkaan kutsua. Mutta ihminen se ei ollut, ei missään nimessä. Jotkut jopa väittivät, että se olisi tullut törmääjän matkassa. Joka tapauksessa se oli silminnäkijöiden mukaan suurehkon kissan kokoinen otus, joka mylvi pelottavasti , ellei heti reagoinut sen ilmestymiseen ja lähtenyt kiireen vilkkaa tiehensä. Me huilasimme lammen partaalla kuitenkin pitkään, eikä mitään tapahtunut. Sen oli aivan tyyni, edes tuulenvire ei saanut sen pintaa millään muotoa väreilemään. Olipa väitetty niinkin, että törmääjän osia olisi lammessa. Ainakin lampi oli piirteiltään epätavallisen, suorastaan säännöllisen pyöreä.