Tämän korttelin vaiheilla kaupunki on saanut alkunsa, C-nimisenä kylänä. Sodan aikana tämäkin kortteli tuhoutui, mutta osa on rakennettu uudelleen ja entistetty. 1200-luvulta peräisin olevan kirkon vieressä on kapakoita ja oluttupia. Niissä papit piipahtivat oluella saarnan jälkeen, lepuuttamassa leukalihaksiaan. Joskus he äityivät ryyppäämään eikä heidän humalapäinen nujakointinsakaan ollut mitenkään harvinaista. Seuraavana päivänä he tulivat katuvaisena siunaamaan oluthuoneen uudelleen, rikottuaan sen rauhan. Joskus ryyppy jäi päälle ja he istuivat päivästä toiseen kapakan pöydän ääressä ja mölisivät omiaan. Juoppohulluushoureistaan he saivat aiheita tuleviin saarnoihinsa. Kirkon keskilaivassa leijuu kerubeja ja ihmisen mielentiloja symboloivia enkelolentoja kuten ”Toivo” ja ”Nöyryys”. Leijuva vaikutelma on saatu aikaan pitkillä ohuilla pulteilla, joilla veistokset on kiinnitetty alustaansa. Tälle tempulle on naureskeltu, mutta kerran pillailusta suuttunut pappi leikkasi pihdeillä pultit poikki – ja kerubit leijuivat edelleen. Kirkon urkujen suurin urkupilli on 9-metrinen. Se on louhittu syvältä maan sisältä eikä siihen ole tarvinnut tehdä paljonkaan muutoksia. Se koostuu basaltista ja maametalleista. Jos sen annettaisiin soida täydellä voimallaan, se luultavasti hajottaisi kirkon ja sen ympäristön rakennukset perustuksiaan myöten. Kanttorilta vaaditaankin erityistä taitoa äänikertojen säätelyssä. Urkuparvella on varoituskyltti, joka koskee tämän pillin soittamista. Pienin pilli taas on vain senttimetrin mittainen. Sitä kutsutaan ”lepakkopilliksi”. Sen ääntä vain harva kykenee erottamaan. Sen soidessa kesäiseen aikaan kirkon tornissa asuvat lepakot pudottautuvat siivilleen ja alkavat kiertää urkuparvea kuin noiduttuna. Kirkon lattian alle on haudattu ylimyksiä ja merkkihenkilöitä, kuten berliininmunkin prototyypin kehittänyt munkki Wilhelm Otto Potsdam. Legenda kertoo hänen saaneen idean tuijoteltuaan vihatun esimiehensä punertavaa kaljua. Sivuhuoneessa on kirkollisten esineiden ja aarteiden näyttely. Siellä on hopeinen, pyhän veden pirskottamiseen tarkoitettu pallopäinen sauva. Pallon sisällä on sieni, joka kastetaan veteen ennen seremoniaa. Vitriinissä on avattuna tällainen pirskotin. Sieni on mustunut, kuin se olisi palanut. Keskiaikainen kirjoitus kertoo, että pirskotinta käytettiin manausrituaalissa. Riivaajan noustessa sähisten nuoren tytön suusta se kärvensi pirskottimen ja syöksyi rääkyen ja käkättäen taivaalle. Pappi sai käsiinsä niin pahoja palovammoja, että toinen käsi jouduttiin amputoimaan. Muumioitunut käsivarsi on myös näytteillä. Guggenheim-museossa on amerikkalaisen kuvataiteilijan Agathe Snown ”All Access World”-näyttely. Seinillä rönsyilee kollaasimaisia valokuvasirpaleita ja veistokset esittävät maailman suurten metropolien kuuluisia rakennuksia. Rakennuksia on mielivaltaisesti yhdistelty samaan työhön. Materiaalina on karvanoppia, metallia, pahvia ja lasia. Kirkon torneja kuvaavissa osissa on pieniä kelloja, jotka alkavat soida, kun teosta ravistaa. Historiamuseo on laaja ja ulottuu kivikaudesta nykypäivään. Seinillä roikkuu liuta perverssin idiootin näköisiä kuninkaita. Mielenkiintoinen yksityiskohta on näyttely kypärän kehityskaaresta. Joukko alastomia väkivahvoja seppiä takoo vasaroilla raivoisasti teräsharkkoa, kunnes se hehkuu oranssinvärisenä ja taipuilee kuin vaha. Takominen ei lakkaa ja aihio vääntelehtii kuin tuskaisena parkuva olento. Välillä se on pallon muotoinen, sitten kuutio ja monitahokas. Äkkiä sepät keskeyttävät takomisen ja ripustavat aihion ylle valmiin kypärän mallin. Aihio alkaa hetken päästä muokkautua itsestään ja pian siitä on sukeutunut täydellinen kopio mallista. Nyt sepät puhaltavat palkeilla jäähdyttävää ilmaa aihion ylle kaikista suunnista. Näin on syntynyt uusi teräskypärä lujailmeiselle harteikkaalle soturille, joka tähyää silmät viiruina vihollista, jonka tappaa. Alkuperäisen kypärän malli on saatu Neandertalin ihmisen kallosta.