Tarkastelkaamme matkoihin liittyviä tunneilmiöitä ja käyttäkäämme tapausesimerkkinä matkaa maalle. Matkaa valmistellessa ja aivan matkan alussa tunnelma on varauksettoman lämmin ja innostunut. Mieli luo rohkeita otaksumia olosuhteista perillä ja kaikista tekemistä odottavista sankariteoista. Yksi sellainen on vesitynnyrin tyhjentäminen mökin nurkalta. Jos viime käynnistä on kulunut aikaa, tynnyri saattaa olla piripintaan asti täyttynyt. Silloin tynnyrin äärelle astelee varovasti ja tarkastelee pelonsekaisin tuntein alla aukeavaa syvyyttä. Tietystä kulmasta katsoessa veden pinta heijastaa taivaan ja sen lukuisat monisärmiöt. Heijastuskuvissa voi nähdä jo unohdetuksi luultuja asioita lapsuudesta, kuten uskonnollisaiheisten veistosten torsoja, joita pienenä pelkäsi, etenkin ukonilmalla. Petetyksi tulemisen tunteet taas heijastuvat poloisten siipirikkolintujen vaappulentona yli kupruilevan taivaankannen. Mutta kun katsantokulmaa vaihtaa, näkee helposti syvyyteen, jossa perimmäinen totuus ehkä lymyää. Mitenkään harvinaista ei ole, että kirkkaana päivänä, joita vuosi vuodelta on onneksi yhä enemmän, voi nähdä etelänavalle saakka. Tietenkään yksityiskohtia ei voi erottaa, mutta suuret savunsekaiset vuoret kyllä näkyvät. Perimmäinen totuus ei toki ole itse vuorissa, vaan niiden hahmossa ja tavassa näkyä niitä kohti kurkottavassa aisti-ikkunassa. Oli miten oli, tynnyri on tyhjennettävä, se on valitettavaa, mutta kuuluu asiaan. Veden voi käyttää hyödyllisesti kukkien kasteluun tai sen voi kaataa maahan. Tynnyrin eliöyhteisölle maailmaneetterin yhtäkkinen katoaminen on tietenkin käsittämätön tapahtuma. Olevaisuus vaihtuu ja valuu toiseen, ainaisesti piileksivään.