Oli alkanut taas tihuttaa, oli satanut monta vuotta, välillä suoraa tasaista kaatoa, välillä hiljemmin. Virrat olivat solmussa ja kietoutuivat toistensa ympäri kuin värikkäät huivit. Jokien pohjasta olivat lähteneet myrkyt liikkeelle, ne värjäsivät veden kauniin värein. Apinat olivat lähteneet, se viimeinenkin, villava, iso musta apina, jota lapset pelkäsivät, kun se osasi puida nyrkkiä. Kukaan ei tiennyt, mihin ne menivät, ehkä ne olivat kuolleet. Se ajatus masensi mielialan, joka jo muutenkin oli painuksissa. Apinoita kaivattiin nyt, vaikkei monikaan niistä ollut erityisesti pitänyt, kun ne täällä olivat. Ne tunkeutuivat joka paikkaan, konttoreihin, pelihalleihin ja vessoihin ja pitivät niitä kuin ominaan. Apinoiden tulosta syytettiin muuatta purseria, jonka väitettiin tuoneen niitä laivan mukana tropiikista kauan sitten, mutta juttua ei tietenkään voitu varmistaa, koska mies oli kuollut jo aikoja sitten. Hän asui rämeellä aivan hirvittävän näköisessä majassa, oli ihme, että se pysyi ehjänä syysmyrskyissä. Myrskyt olivat minun elinaikani kasvaneet koko ajan suuremmiksi, niiden sanottiin nykyisin erottuvan jo avaruudesta, vaikka kuinka pitkältä olisi katsonut. En ollut kuvia nähnyt, mutta uskoin muuatta kulkuria, joka sanoi niin.