Minä otan polkupyöräni
ja lähden ajamaan moottoritietä pitkin Neuvostoliittoon
aurinkoiselle kuusikymmenluvulle
 
Yö lähestyy ja laskevan Auringon säteet
hiipivät harteillani
 
Linja-auto painuu suhisten ohi
takapenkkiläiset vilkuttavat
he kohottavat näkyviin häikäisevän pallon
en tiedä, mikä se on, pudistan päätäni
he nauravat
 
Pian tulee hämärää
tien yli leijailee toimistohuone
se on revennyt irti jostakin virastosta
huoneessa seisoo mies katsellen ulos
hän sanelee jotakin konekirjoittajalle
 
Viimein aamuaurinko suutelee kasvojani
edessä häämöttää kultainen kaupunki
tyhjässä hotellihuoneessa soi puhelin
Tatjana soittaa