Kuollut mies kirjoitti kirjettä. Hän kirjoitti sitä syksyn kirkkaana päivänä katolla istuen, kun aurinko heijasti varjoja seinään. Kirjeessä oli kaipaus olemisen koko sinisyyteen ja lokkien kirkunaan meren yllä aamu-usvassa. Minä tapasin tämän miehen viime keväänä bussissa. Silloinkin hän oli ollut kuolleena jo vuosia, ei jaksanut hymyillä, vaikka vasta nyt oli oppinut näkemään kauneuden maailmassa. Hän oli kyllästynyt tuulen kohinaan korvissaan, kiitäessään halki ajan ja avaruuden, ja oli väsynyt ihmisten tuijotukseen. Hän kertoi, minun sitä änkytellen kysyessäni, kuolleensa ilmapallokaupustelijan takia eräänä vappuna. Hän oli nähnyt jonkin välähdyksen kaupungintalon katolla, kompastui pallomieheen, raahautui pallonippuun takertuneena kadulle ja törmäsi kuorma-autoon. Sen kuljettajalla roihusi törmäyshetkellä sätkä suupielessä, hän puhui kiihkeästi kädellään huitoen kännykkään. Myöhemmin hän kertoi kanssaan ryyppäämään lähteneelle poliisille, että oli puhunut äitinsä kanssa, joka oli lomailemassa jossain etelässä miehensä vanhan palvelijan, surumielisen metsästyskoiran kanssa. Hän teki sen kanssa retkiä läheisiin kyliin, jossa he kuuntelivat hartaina maailmanlopun saarnaajia. Ne ennustivat lopun koituvan Tanskasta ilmaan nousevien munkkirinkilöiden aiheuttamista painovoimaheilahduksista, joiden takia maapallo tempautuisi syvään rotkoon Kuun takana ja katoaisi maailmasta.