Kun olin pienoinen, vietin usein kesiä mummon luona maalla. Kesät olivat vanhemmilleni kiireistä aikaa, sillä pyykkäystä harrastettiin jostakin syystä erityisesti kesällä. He eivät voineet ottaa minua mukaansa, niinpä mummon piti hoitaa minua. Ja hyvinhän se niinkin kävi; minulla oli lukemattomina kesinä ilo tutustua metsän laululintusiin ja niiden elämään. Monista niistä sain elinikäisiä tovereita itselleni. Kerran kuitenkin kävi niin, että äiti otti minut mukaansa pyykkikeskukseen. Siellä testattiin uutta linkoa. Minä sain äidin suostumuksella osallistua kokeeseen. Koejärjestely ei loppujen lopuksi ollut kummoinen: minut sidottiin köydellä puutukkiin, joka oli survaistu linkoon. Koe vaikuttaa vielä nytkin, vuosikymmeniä myöhemmin arvioituna, vaaralliselta. Linko käynnistettiin ja tukki alkoi hitaasti pyöriä. Pyörimisen jatkuessa vaivuin jonkinlaiseen transsiin ja näin silmissäni syöksyväni taivaan sinisyyteen. Sitten koe jo päättyikin ja minut autettiin pois. Menimme valvomoon, kokeen johtaja tuli paikalle ja pyöräytti ohimennen kuontaloani. Hän puhui äidin kanssa matalalla äänellä jotakin, sillä aikaa ihailin vesimaljassa uivia kultakaloja. Joku kertoi, että niitäkin oli testattu linkouskokeissa. ”Käviksne yhtä korkealla kuin mä?”, kysyin. ”No ei nyt yhtä korkealla tietenkään”, minulle naurettiin vastaukseksi. Kalat liikkuivat niin sirosti, että välillä näytti siltä, kuin ne olisivat kadonneet veden kimaltavaan vaippaan. Menin ikkunan ääreen katsomaan suurta koekenttää. Siellä oli rivissä kerrostalon kokoisia linkoja. Sinne ei saanut mennä edes presidentin erikoisluvalla, jonka saaminen sekin saattoi kestää useita vuosia.