Miksi Tatjana oli yhä minulle vihainen?  Loppukesästä olin kyllä hänelle ärähtänyt, kun hän katsoi minuun halveksivasti kiikaroidessani myymälän sivuikkunasta kadulle. Hän kai luuli, että katselin kadun toisella puolen kävelevää tyttöä. Vieläkö Tatjana jaksoi kantaa kaunaa siitä rintojen puristelusta? Siitä oli jo niin kauan ja itsehän hän tuli siihen lähelle kiehnäämään! Tosiasiassa minua kiinnosti tällä kertaa muuan vanha rotta. Se oli katutyön hämmentämänä kömpinyt tienrakosesta esiin ja säntäili hätääntyneenä edestakaisin, se taisi olla melkein sokeakin. Millä oikeudella ihmiset ovat menneet tätä hienoa tomuista tietä sorkkimaan? Olisi annettu rotan rauhassa vanheta ja viimein nukkua pois arvokkaasti, suloisia unia nuorista naaraista nähden. Naaraat olivat tulleet matkojen päästä ja miksi eivät olisi tulleet, tarjoutuihan kaupungissa aivan erilaiset mahdollisuudet aloittaa elämä ja hankkia hyvä ammatti. Moni ei tiennyt, että maan alla syvällä oli muinainen meteorikraatteri, maa oli vain vähitellen kerrostunut sen päälle ja sillä hyvä. Siitä oli miljoonia vuosia, kun se eräänä päivänä taivaalta kohisten alas tuli, eikä se edes ollut mikään suuren suuri. Maa kyllä tömähti ja kipunoi, mutta muuta merkittävää ei tapahtunut. Rottien temppeli ja tori sijaitsivat nyt juuri tässä kraatterissa, jonka pohjalla vieläkin näkyi säihkyvää mineraalikiillettä. Sen oli meteori tähtien terveisinä mukanaan tuonut. Ensimmäinen tänne tullut rottanaaras avioitui vanhan rotan kanssa ja perheen he perustivat, olipa ajatuksia jopa maalle muutosta, kun perheen koko kasvoi. Nauriit olivat kaikkien mieliruokaa ja jonkin pellon laidassa olisi varmasti ollut turvattu elanto, mutta ei kuitenkaan lähdetty, kun kerran urbaaneja oltiin. Näissä mietteissä ärähdin Tatjanalle: ”Ei mitään syytä tuijotella”!, synkästi katse alas luotuna, kuin silloin hautajaisissa, joissa tiesi, ettei saanut nauraa, vaikka olisi tehnyt mieli ihan paukahdella, juosta takaperin ulos kappelista ja huutaa: ”Ei täällä ole ketään”!