Vadelmia on pensaissa jo. On kuuma päivä, isä paitasillaan, äiti rintsikoissa kyykkimässä pensaassa, niin hyvin piilossa, ettei hänestä näy kuin vähän vaaleaa tukkaa. Minulle on ensi kerran näytetty käärme, se oli vaitonainen eikä minusta lainkaan kiinnostunut. Se kiemurteli isän valtavalla kämmenellä ja halusi vain päästä jatkamaan puuhiaan. Eilen kai se oli, sillä en tiedä ajan kulumisesta, se on minulle kuin ukonilma, joka tuntuu jatkuvan ikuisesti ja kaikki se pimeys, se hiipii päälle ja tarttuu kiinni. Isä sanoi, että taivaalla vieritetään tynnyreitä, kun ukkostaa. Minä menin ulos vähän ennen kuin ukkonen loppui ja sain heti opetuksen; kerran jyrähti ja minä juoksin itkien sisään. Ukkosta säilytetään meidän komerossa. Se on kitkerän tuoksuinen ja välähtelee kurkkiessaan kaapin raoista, kaappi on heti portaan alla. Meillä ei oikeasti ole vinttiä, mutta kuvittelen aina, että on. Sedällä, jonka luona käymme kylässä, on vinttikomero. Siellä on sänky, nojatuoli ja kirjahylly. Siellä on aina asunut jokin henki, punertava olento – sillä on kova verenpaine, sanoo isä, vaikka en tiedä, mitä se tarkoittaa. Minulle tulee siitä mieleen virran juoksu ja se, kun vesi pyörittää ratasmyllyä, sellaisen näin kerran, kun olimme matkalla. Siihen aikaan suuria alueita luovutettiin muukalaisille; siellä oli sotilaita ja poliitikkoja, joiden hengitys höyrysi, muukalaiset häpesivät jossakin sivulla oudoissa käädyissään.