Lähden puolen päivän aikaan kohti Wadi Rumin erämaata, joka on alun perin aramealaisten hallitsemaa seutua. Kaupungin rahtisatamassa lastataan laivaa. Fosfaatti pölisee tuhruisena pilvenä ja leviää kauas merelle. Ennen kuin Wadi Rumiin päästään, on katsottava matkailukeskuksen esittelyfilmi. Minkäänlaisesta tervetulotunnelmasta ei ole tietoakaan. Filmillä selostaja solkottaa kiihkeästi arabiaa, välillä näytetään kuvaa Mekasta, jonka pyhää kiveä kaapuihin pukeutuneet uskovaiset kiertävät hitaana massana kuin laavavirta. Itse erämaasta näytetään vain hiekkakivitöyrästä vasten nojaavaa ihmisen luurankoa, sitten on kuvia sairaalasta, jossa hoidetaan skorpionin tai käärmeen puremiksi joutuneita matkailijoita. Filmin loppukohtauksessa joukko beduiineja seisoo jyrkänteen reunalla. He kaikki osoittavat käsivarsi ojennettuna kohti horisontissa olevaa kohdetta, jota ei näytetä. Erään beduiinin aurinkolaseista kuitenkin heijastuu hulmuavia tulenlieskoja. Kaikesta huolimatta lähden jeepin kyydissä kierrokselle. Pysähdymme erään töyrään luona; tarkoituksena on kiivetä ylhäällä näkyvälle kielekkeelle. Hengästyn heti; hiekka upottaa ja kiipeäminen on vaivalloista. Tuuli on syövyttänyt hiekkakivivuoriin koloja ja käytäviä, jotka näyttävät kauempaa katsottuna kirjoitukselta. Sinne tänne erämaahan on pinottu kiviä röykkiöiksi; ne ovat paimentolaisten tienviittoja. Töyräältä alastulo käy nopeasti, nyt hiekka antaa tukea jalalle. Kalliopaaseihin beduiinit ovat muinoin hakanneet kamelien, strutsien ja joidenkin tunnistamattomien eläinten kuvia. Ehkäpä ne ovat merkkejä – tai varoituksia – niiden kulkureiteistä. Kameleilla on poikima-aika. Siellä täällä näkee suuntaan jos toiseenkin säntäileviä vasoja. Varttuneempien sisarusten etujalat on solmittu löyhästi yhteen, etteivät ne pääsisi nuoruudenvoimassaan karkaamaan liian kauas erämaahan. Teen pienen kameliratsastuksen. Erämaan hiljaisuudesta ei ole tietoakaan, ympärillä ajelee jeeppejä ja kameliajajat huutavat komentojaan. Kamelin herkät korvat ovat suojassa piiskaavalta hiekalta hienon tiheän karvan peitossa. Kameli saattaa näyttää nyrpeältä, mutta sen silmät ovat hymyilevät ja lempeät. Iltapäivällä teetauon aikaan minua katselee parvi Siinain punapeippoja kalliojyrkänteen juoma-altaalta. Niiden väritys on sama kuin auringonlaskun vuorten. Illallisleirissä soi kiljuva, aistit huumaava beduiinimusiikki. Kuu, Jupiter ja Venus valaisevat kallioita, jotka näyttävät luihuilta henkien kasvonaamioilta. Kävelen ulommas leiristä autiomaan hiljaisuuteen. Tuulen huminassa kuulen henkien valittavaa kuorolaulua, jonka säkeet kiroavat jokaista syntymän päivää.