Kesällä kuuntelin tuomiokirkossa poikakuoroa, joka lauloi turmeltumattomin äänin keskiaikaisia hymnejä. Viimeinen laulu oli merkillinen. Se alkoi hyvin kauniilla, melkeinpä yksitoikkoisella sävelkululla, joka kuitenkin muuttui vähitellen yhä mutkikkaammaksi, kunnes päättyi hirviömäiseen mylvintään ja kirkkaiden pojanäänten täyteen raivonpurkaukseen. Ihmiset olivat kauhuissaan, mutta laululavalle jostain rynnännyt pappi nauroi karvainen rinta paljaana, niin että vesi elimestä roiskui. Ulko-ovelle syntyi tungos, kun kaikki halusivat poistua mahdollisimman nopeasti. Toimittajat ryntäsivät kynien lävistämät korvalehdet roikkuen puhelimeen ja karjuivat jymyotsikoita toimituksiin. Naiset kerääntyivät kirkkopihalle vollottamaan, miehet polttivat vaitonaisina tupakkaa, tuijottivat maahan ja kiroilivat hiljaa. Olin viimeisten joukossa jo poistumassa kirkosta, kun päätinkin äkkiä kiivetä parvelle portaikkoa pitkin, joka oli unohdettu sulkea. Ylhäällä oli hyvin kylmä, urkupillit naksuivat paksussa huurussa. Seinillä roikkui kummallisia muotokuvia kuutionmuotoisiksi ikonoiduista kirkkoisistä.