Keltainen välähdys taivaanrannassa ja asia oli selvä: meidän oli lähdettävä, sillä mitä kirkkaammaksi päivä kävisi, sen vaikeampi meidän olisi liikkua huomaamatta. Aloin jo kaivata niitä öitä, jolloin olimme liikkuneet huolettomasti astellen, jopa välillä rallatellen, pitkin metsäpolkuja. Ainoa vaara oli tulla nähdyksi. Yöaikaankin liikkuminen alkoi olla vaikeaa, nyt kun olimme lähempänä kaupunkia. Työläisiä vaelsi suunnattomina kurittomina laumoina kaikkialla, he polttivat pahanhajuisia soihtuja, olivat äreitä ja nostivat metelin jokaisesta näkemästään muukalaisesta. Edellisaamuna olin ollut vähällä jäädä kiinni, kun eräs yövuorolainen huomasi minut. Hän oli jo aikeissa aukaista suunsa ja huutaa hälytyksen, kun huomasimme äkkiä molemmat, että mehän tunsimme toisemme. Hänen hiilipölystä mustunut naamansa venähti ja hän lähti astelemaan käsi ojossa, hartioitaan keikutellen, minua kohti. En voinut ottaa riskiä ja pakenin takaisin toverieni luo. Jatkoimme nopeasti matkaa. Sydäntäni viilsi; mies oli kerran ollut vähällä pelastaa henkeni eräässä kummallisessa henkien myllerryksessä, joka sai alkunsa naapurin pyykkinaruilta. Oli kuuma päivä, taivaanlaki oli täynnä mustia ukkospilviä ja lakanain kosteissa kärjissä räsähteli pikkusalamoita.