Ihan varmaa ei ollut, voisiko tätini matkalle lähteä. Hän kun pelkäsi lentämistä ja sitä kyytiä pakostakin tulisi, kun piti ylittää merenulappa eikä mitään rakennusaineksia lautan tekemiseksi ollut. Kaiken kukkuraksi olisi lennettävä omin voimin. Olin puhunut koko syksyn tädilleni asiasta. Hän teeskenteli rauhallista, poltteli miesvainajansa suurta piippua ja keinui kiikkutuolissaan, enkä edes ymmärtänyt, kuinka hermostunut hän oli. Keväällä hän istui navettansa katolla, jonne oli saanut raahatuksi keinutuolinsakin, ja odotteli muuttolintujen tuloa. Ja alkoihan niitä tulla, yksi kerrallaan, kapeaa muuttokäytävää pitkin. Tätini niiden lentoa katseli ja marmatti, ettei hänen lentämisestään mitään tulisi. Niin kuin ei tullutkaan. Loppujen lopuksi kiedoin hänen hennon hytisevän vartalonsa vilttiin, sidoin käärön vyötäiselleni ja lensin merenselän ylitse. Raskasta se oli, mutta kun sokeasti uskoi eikä ajatellut, niin siitä juuri ja juuri selvisi. Lentämisessä ei ole oikeastaan mitään erityistä konstia, se on ihan kuin kävelemistä kuilun reunalla. Se tasapainoilu siinä on juuri lentämistä. Tasapainosta horjahtaminen merkitsi putoamista alas, Tuonelaan saakka, jossa on luisia pulisevia pääkalloja hyllymetreittäin. Päästyämme meren yli tupsahdimme hieman epätyylikkäästi piikkipensaiden sekaan. Tätini sadatteli huovasta ulos kömpiessään ja oikoi särkeviä jäseniään.