Viime yönä näin keskeneräisen vanhainkodin katolla hiippailevan tumman hahmon. Oliko se pimeyden sormenjälki, outo yön ääni, josta isoäitini joskus puhui? Sen hän oli kohdannut ensimmäisen kerran nuoruudessaan laivamatkalla ja myöhemmin pakomatkallaan kaukaisella niemimaalla. Pakomatkallaan hän oli karussa kirjeenvaihtoystäväänsä, joka oli tullut hulluksi ja vaati mummia kanssaan asumaan vanhaan kellotorniin, jonka kello kävi takaperin. Laivamatka oli suuntautunut kauas pohjoisille vesille, isoäitini oli tuolloin vielä nuori ja hän oli seuralaisena geologipoikaystävänsä mukana, joka teki mittauksia magneettikentän voimakkuuden vaihtelusta. Mummi kertoi nähneensä outoja unia koko matkan ajan. Eräänä yönä hän heräsi koputuksiin ja kovaan meluun laivahytin ovella. Sinä yönä laivassa ei pitänyt olla ketään muita perämiehen lisäksi, sillä kaikki olivat lähteneet jäälle. Siihen aikaan taivaalla oli näkyvillä pyrstötähti ja kaikki halusivat nähdä sen hohtavan mustaakin mustemmalla pohjolan taivaalla. Mummi ei lähtenyt mukaan, sillä hän sanoi voivansa ihailla komeutta suoraan laivan kannelta. Äänet kuullessaan mummi ryntäsi pelästyneenä ovelle, mutta ei siellä ketään ollut. Hän kävi kannella ja siellä perämies nuokkui viltti yllään, jäähtynyt puurokattila sylissään, eikä herättyään aluksi saanut sanaa suustaan, niin kohmeessa hänen leukansa olivat. Perämies ei tiennyt melusta mitään. Tästä mummi sitten sanoi päätyneensä mysteerin selityksessään yön ääneen, josta hän oli kuullut tarinoita omalta isoisältään lapsena ollessaan. Yön ääni oli tarinoissa suuri puu, joka puheli yksikseen metsässä, kun pimeys saapui. Se kaipaili kaatuneita tovereitaan.