Monessakin mielessä oli hämärää. Ensiksi, tiheät oksat heikensivät näkyvyyttä ja peittivät polkua, sillä oksat olivat pitkiä ja taipuivat huokaillen maahan saakka. Toiseksi, hämärä kuusikko vaikutti mieltä järkyttävästi, pään sisälle kerääntyi mustia pilviä ja tuuli ulvoi.  Kolmanneksi, minut oli hylätty paratieteellisen seuran pääsykokeessa. Siinä piti juosta takaperin, almanakka kädessä, alastomana vanhaa maalaistaloa ympäri, jossa kummitteli. Tummissa ikkunoissa vilahteli vaikka mitä hahmoja, tuttuja jättiläisukkoja satukirjoista, pienuuttaan varjelevia sammaliston menninkäisiä ja tietenkin luurankoja, jotka näyttivät huvittavilta kompuroidessaan ja liukastellessaan lattialla. Yhtäkaikki, olin raadin mielestä juossut liian nopeasti eikä heidän minulle tekemänsä kyselykään ollut tyydyttänyt. Kysymykset olivat erittelemättömiä ja ympäripyöreitä; kysyttiin muun muassa, olinko sitä mieltä, että taivaan tähtiloistolle oli tehtävä jotain. Mitä sellaiseen voisi lyhyessä ajassa vastata? Niinpä en keksinyt muuta, kuin aloin pohdiskella äärettömän maailmankaikkeuden tähtien kirkkausvaikutuksia, mutteivät heitä tällaiset itsestäänselvyydet kiinnostaneet. Selitykseni Saturnuksen pinnalla näkyvästä valkeasta myrskypilvestä, joka minusta johtui valtaisan piimäsaavin kaatumisesta, sai raadin raivon valtaan. Puheenjohtaja korosti minulle kädet hurjasti viuhtoen, vietyään minut hieman syrjemmälle tuloksen selvittyä, että he halusivat vastauksiin valoa, varjoa, sinisyyttä ja ilmaa.