Kuulin alakuloista vihellystä. Minun ei olisi pitänyt olla täällä, olin vasta sairastanut vatsataudin ja hoitaja oli suositellut sisällä pysymistä, ainakin niin kauan, kunnes valo olisi jälleen palanut. Kukaan ei oikein tiennyt mitä oli tapahtunut; kerran eräänä iltapäivänä vain oli äkkiä tullut hämärää, sitten entisestäänkin hämärtynyt, lopulta taivas roihusi karmiininpunaisena. Heti olivat uutistoimistot alkaneet lähettää sähkeitä maailmalle, mutta kuka niitä nyt halusi lukea, kun tapahtuneen saattoi todeta ominkin silmin. Hämärää oli jo jatkunut kuukausia; maailman viisaat olivat kokoontuneet yhteen neuvoa pitämään, he olivat erässä suuressa tornissa, joka kauan sitten oli ollut majakka. Se tuntui uskomattomalta, sillä torni oli syvällä sisämaassa, mutta eräs vanhus selitti, että ennen meri oli ollut täällä saakka, loiskinut juuri noiden viljavien vainioiden ja humisevien metsien paikalla. Viisaat olivat ilmoittaneet, että sytyttäisivät majakan lampun merkiksi siitä, kun selitys olisi valmiina, mutta aika kului, ja torni pysyi mykkänä. Kerran, kaukana merellä kalastajien kanssa ollessani, olin näkeväni valon tuikkivan mantereelta ja sydämeni sykähti. Oliko selitys valmis? Kalastajat eivät edes kohottaneet kasvojaan verkoista vaan sanoivat, ettei majakka ollut siellä päinkään, eikä sen valo sitä paitsi edes näkyisi tänne saakka, ei missään olosuhteissa.