Olin iltakävelyllä rantatiellä Mursun kanssa. Meri oli tyyni ja loppukesän ajoittaisesta viileydestä huolimatta ilma tuntui lämpimältä. Keskustelimme Mursun kanssa juuri Poincaren otaksumasta ja sen hyödystä maailmankaikkeuden muodon ennustamisessa, kun edestä päin alkoi kuulua mekastusta. Mursu on hyvin oppinut koira, se on kuunnellut lukemattomia luentoja tähtitieteestä ja venäläisestä matemaatikosta Perelmanista. Mursu on jopa omin päin tehnyt havaintokokeita repimällä erinäisiä esineitä ja papereita silpuksi ja tarkastelemalla lopputulosta topologian kannalta. Perelmankin käytti Poincaren lauseen todistamisessa silppuamistekniikoita. Mekastuksen aiheuttaja tuli lähemmäs, se oli pullea nuori mies, joka juoksi avojaloin tietä pitkin meitä vastaan, huitoi tuskaisen näköisenä ilmaa, itki ja nauroi vuoronperään. Pyysin Mursun varmuuden vuoksi vierelleni, mutta mies ei kiinnittänyt meihin mitään huomiota, vaan jatkoi juosten matkaansa.

Unohdimme kohta koko tapauksen, kunnes vastaan tuli kaksi nuorta miestä, arvattavasti läheisestä talosta, jossa oli metelistä päätellen menossa bileet ja josta pullea mieskin ehkä oli lähtenyt. He kysyivät kohteliaasti, oliko ohitsemme mennyt heidän kuvauksensa mukainen mies. Vastasin myöntävästi ja näytin suunnan. He kirosivat hiljaa ja  tähysivät merenrantaa. Äkkiä toinen sanoi: ”Ei jumalauta, se menee uimaan”. Toinen kääntyi takaisin, mutta hieman selvempi lähti tavoittamaan karkulaista. Päätimme Mursun lähteä seuraamaan mitä tapahtui.

Pullean miehen hepulikohtaus oli tainnut olla tuollaisia tyypillisiä maailmantuskan ilmenemiä, jollaisia nuorimies aina silloin tällöin kokee ja joka voi varsinkin tulla esiin, kun ollaan nautiskeltu päihdyttäviä juomia, ehkä jokin rakkausjuttukin painaa mieltä. Joku tosiaan kahlasi rannasta uimaan ja rantaan juossut nuori mies karjui hänelle jotakin, arvattavasti pyysi häntä palaamaan. Mutta mies ui yhä kauemmas. Sitten hän yhtäkkiä katosi pinnan alle. Olimme kauhuissamme. Rannalle jäänyt räpläsi puhelintaan.

Pulleaa miestä ei näkynyt ja kaukaa kuului jo ambulanssin ääni. Äkkiä Mursu huudahti ja nuuhki ilmaa. Näin tumman ruhon läikähtävän pinnassa, sukeltavan ja taas nousevan pintaan. Se ei ollut ihminen, vaan jokin suuri kala tai ehkä valas. Tällä merenlahdella ei ollut koskaan vieraillut kuin pyöriäinen ja kooltaan se saattoi vastata juuri sitä. Se jatkoi selkäevä viipottaen kohti merenselkää, joka kimalsi kaukana. Olisiko mies muuttunut valaaksi? Se saattoi olla selitys, sillä häntä ei löydetty, vaikka pelastuslaitos etsi häntä monta päivää. Vain hänen vaatteensa tavattiin kellumasta aalloilla.

Pohdimme Mursun kanssa tapausta pitkälle talveen saakka, Mursu tutki valaskirjaa ja oli vakuuttunut siitä, että näkemämme eläin oli pyöriäinen. Mies oli ehkäpä oivaltanut, että hänen mainen vaelluksensa ihmisenä oli ohi ja että oli aika jatkaa elämää valaana, luonnollisena eläimenä luonnollisessa olotilassa. Myöhemmin kuulimme, kuinka muuan tuttu kertoi miehen kotoa löytyneestä päiväkirjasta. Sen eräästä runosta kuvastui kaipuu mereen:

"Bulgarianmeren tyrskyt repivät sisuksiani mutta en hellitä en anna periksi

kaunaiset nuket jääkööt tuijottamaan tyhjää

maininkien tutkivat silmät, ulapan tyyni kirkkaus, taivasta ravistava

meren sylissä avoimin haavoin, syliin hakien, pohjan kumeaan murinaan nukahtaen

tämä meri on  minussa kuin avaruus

eikä niillä ole eroa

kaipuu asuu leijuvassa meriruohossa

helmikoralleissa

ja taivasten tähtinauhoissa

tulkaa, nuoruuteni vuodet"

 

Hänen jäämistössään oli myös todistus lääkärintarkastuksesta, jossa hänen niskastaan löydettiin pieni hengitysaukko ja alempaa selästä huomattava rustoinen kohouma.