Vanhempani vuokrasivat lapsena ollessain järven rannalta mökin kesäksi. Vuokraajan kanssa käytiin pitkiä neuvotteluja, sillä oli tiedossa, että alueella oli usein kovia ukkosmyrskyjä. Pohdimme vakavasti sitä, oliko lainkaan turvallista viettää lomaa tällaisessa paikassa. Neuvottelu pidettiin vuokraisännän kotona, korkealla kukkulalla järven yläpuolella. On ehkä turha mainitakaan, että ulkona riehui ankara ukkonen.  Menin ikkunan luo ja katselin järvelle, joka jatkui silmänkantamattomiin. Salamat löivät niin tiheästi, että ne muistuttivat verkkoa, joka oli viritetty saalista varten. Äiti kiljaisi, kun huomasi minut ikkunan ääressä ja potkaisi minua vihaisesti. Hän sanoi, ettei ukkosella saanut olla ikkunassa. Vuokraisäntä kiikkui keinutuolissa keskellä huonetta, myönsi äidin olevan oikeassa, naurahti ja sanoi sitten, että minä taisin olla aika typerä poika. Isä tuskin kuuli mitään eikä kai edes välittänyt kuulla. Hän oli sytyttänyt isännän tarjoaman paksun sikarin, jota poltteli posket lommolla, patsasteli ympäri huonetta ja katseli tauluja arvostelevan näköisesti. Isäntä sanoi, ettei salaman kanssa ollut leikkiminen; hän jos kuka sen tiesi. Ukonilmojen takia hänen avioliittonsa oli päättynyt eroon ja lapset olivat lähteneet ennen aikojaan maailmalle. Yhdellä heistä oli sähköallergia, toinen oli lähes kuuro ja kolmannella oli hermovika. Isäntä riisui hitaasti paitansa. Äitini katseli hänen paljasta rintaansa hurmioituneena. Siinä oli pitkä salaman tekemä arpi.