Minä olen tässä samassa työssä selvästi jo liian kauan ollut, päämääräni on kateissa, huoneeni nousee ilmaan seinälevyt paukkuen ja leijailee pois, minä sen mukana. Yhä ylemmäs kohoan, maan kamaralla pomo vilkuttaa hyvästiksi. Avaruus näyttäytyy jo kohta tummana, ensin ilma kylmenee, sitten taas lämpenee. Minun on päästävä alas ennen kuin happi loppuu. Tartun varovasti ilmaventtiileihin, niiden kiljuminen repii korvia. Ne ovat äänekkäitä kuin niityn lampaat, jotka yhtyvät riemuisaan tanssiin ja ilostuttavat paimentaan, alastonta miestä, joka polttelee silmät sirrillä valtavan suurta piippuaan ja murehtii nuoruuden rakkauttaan. Rakastettuaan hän on ajatellut aina, vaikkei ole eron jälkeen häntä nähnyt, ei edes unessa. Nyt minun huoneeni viimein liukuu alas, olen meren päällä, jossa hitaat aallot vyöryvät, missään ei ketään näy. Meri on tapahtumaton, vaikka tietysti tiedämme, ettei niin ole.  Se on kuin ylösalaisin käännetty malja, joka ei paljasta mitään sellaisille, jotka eivät ole sen pohjaa koskaan nähneet. Jotkut valaat sukeltavat helposti kilometrienkin syvyyteen. Eihän siellä mitään näkyisi, ellei siellä astelisi verkkaan tanssahdellen olentoja, jotka sytyttelevät ja sammuttelevat valojaan ja höpisevät jotain itsekseen.