Joskus sitä hakeutuu takaisin paikkoihin, joissa on kokenut jotakin mukavaa. Hämmästyksekseen saattaa huomata, ettei enää saa samaa tyydytystä kuin ennen, vaan kaikki tuntuu teennäiseltä ja ilottomalta. Tällainen tapahtuma oli esimerkiksi käyntini lapsuuden maisemissa. Minulla oli tapana maalla ollessani istua isolla kivellä, josta näki hyvin pellon yli kaukaiselle tielle, ja odottaa jotakuta tulevaksi. Toivoin, että linja-auto pysähtyisi, joku astuisi alas ja lähtisi kulkemaan kapeaa tietä pellon poikki meille päin. Kun hän olisi vielä kaukana, matka näyttäisi taittuvan piinallisen vitkaan. Ehkä tulija olisi joku rohkea ja iloinen ihminen, joka toisi terveisiä suuresta maailmasta ja kertoisi loisteliaista kaupungeista, joiden kadut ovat kullalla päällystetyt. Kun nyt seison saman kiven luona, en tunne mitään haikeutta. Se kaukainen tie on niin kaukana, että sitä tuskin vanhoilla silmilläni näen, ja jos näkisinkin jonkun olevan tulossa, aiheuttaisi se vain huolta. Tulija voisi olla ikävää viestiä tuova tai hoitamatta jäänyttä asiaa selvittävä virkamies.