Mustarastas lensi kaaren päälle ja sanoi jotain. Se oli Saaran viimeisiä aikoja.  Hän istui mieluusti puutarhassa elokuussa kun oli tähtikirkas yö. Saaran mies oli töissä sähkölaitoksen rättivarastolla ja voittanut joskus pikkujouluissa kiikarit. Ei niillä paljon mitään nähnyt, kun niistä oli toinen linssi mennyt rikki ja muutenkin ne oli ennemminkin sellaiset teatterikiikarit, mutta joku sieltä taivaan holvista Saaralle yhdenkin linssin läpi puhui, vaikka ei Saara ollut uskovainen tipan vertaa. Taivaan holvista, juhlallista valoa täynnä ja laulua.  Ei häntä oikeastaan itkettänyt paitsi silloin kerran oli vähän tullut itku kun pojantytär konttasi syliin ja kosketti kasvoja ja kaulan kyhmyä, eikä hän valittanut vaikka se vähän sattui. Hän oli päättänyt että kun  joutuu sairaalaan niin ei hän siellä kauan viru. Ellei onnistu hyppäämään parvekkeelta alas tai sytyttämään itseään tuleen, niin sitten vain lopettaa kertakaikkiaan syömisen. Mikä uljas näky se olisikaan, pyörätuolinainen syöksymässä liekeissä kaiteen läpi hurraata huutaen! Miehelle hän ei mitään ajatuksistaan puhunut, se oli aivan avuton, ei hän sitä sairaalaan halunnut mukaansa – saattamaankaan – parempi oli mennä se matka yksin. Kuoleman kartanoksi sitä kaikki sanoi, oli hän siellä joskus käynyt kun täti oli siellä. Se korisi sängyssään, käytävän toisella puolen sängyllä istui mies joka tuijotti kuin joku hullu. Sen silmät olivat kasvaneet melonin kokoisiksi, mitä sekin halusi, yrittikö se saatana vielä saada säälipanon, oman hukkaan menneen elämänsä korvikkeeksi. Vuosikymmenet vartijana radanvarressa josta junaliikennne oli lopetettu aikoja sitten. Sitä ei kai kukaan ollut edes huomannut, laihan tilipussin toi kerran kuussa lähetti. Se haisi kuselta ja kääntyi mökin ovelta saman tien, sanoi aina lähtiessään : jatka samaan tyyiin. Hän jatkoi.