Ennen kuin otin vellin liedeltä, oli valmis vannomaan, että puhelin soi. Meidän puhelimemme kylmässä salissa on aina ollut sama, kohtalomaisen kirkkaasti kilisevä, ääni vielä kaikuu lähes kalusteettomassa tilassa. ”Kylmä sali” sai setäni kertoman mukaan nimensä vuosikymmeniä sitten, kun siellä säilytettiin muuatta ruumista yhden päivän ajan. Mitään rikollista ei ollut tapahtunut, vaan vainaja oli joella uintireissulla hukkunut äijä. Setä muistaa nähneensä hänet makaamassa salin pöydällä, joka oli pitkä ja leveä kuin teuraspenkki. Setäni oli tuolloin vain poikanen ja hänet ajettiin pian pois salista, ettei hänen sielunsa olisi turmeltunut pahan silmän alla. Hukkunut oli ollut sinertävä ja hyvin kaunis katsella. Joki oli oikeastaan pahainen puro vain, pikkupojat uittivat siinä keväisin tikkuja. Tuntui vaikealta uskoa, että niin lihava äijä siihen olisi päässyt hukkumaan, tuskin olisi yltänyt kastautumaankaan, mutta näin vain oli käynyt. Hän oli tullut saunasta ja mennyt purolle ja ehkäpä liukastunut rantakivikossa, kukapa tietää.
Menin saliin puhelinta katsomaan. Nyt siellä oli aivan hiljaista, kävelin kuitenkin jäykin askelin puhelimen luo ja nostin luurin. Sieltä ei kuulunut äänimerkkiä, vain hiljaisuus, niin kuin olisi ollut suurella kentällä tai muussa aukeassa paikassa ja kuunnellut tuulen vinkunaa. Toistin nimeni ulkomaalaiseksi tekeytyen useita kertoja, mutta mitään ei kuulunut. Kylmiä väreitä ajelehti selkäpiitäni, kun kuvittelin puhelun tulleen ammoin sitten kuolleiden majoilta.