Vahtimestari katsoi minuun omituinen virne kalkituilla kasvoillaan. Hänen silmänsä hohtivat kuin perunankyljet, kun ne on vastapoimittu ja kiiltävät pellon laidassa saunaa odottelevan korjuuväen koreissa. Auringon käsittämättömän iloinen ja julma loiste niistä heijastuu. Jos ne uskaltaa yöksi pihaan jättää, niin tähtienkin loimu niistä kimmeltää. Kun kettu tulee salaisilta retkiltään pihaan, se saattaa tätä säihkettä pelästyä ja sännätä oksat ryskyen takaisin metsän suojaan. Uskaliaimmat ketut menevät korille ja peruuttavat pihasta pää pystyssä, itsetietoisen näköisinä, monta perunaa suussaan. En ollut uskaltaa pihalle yöpissalle, kun tähtitaivas siellä oli niin läsnä. Se ei ollut kaukainen kohde vaan se oli siinä kurkottamassa ja puhui kuiskaavalla äänellä. Joitakin sanoja luuli ymmärtävänsä, kuin juuri ennen hukkumista, ne olivat jonkin loitsun säkeitä. Loitsuista olin kuullut kyläsepältä, aivan liian varhain hulluksi tulleelta väkivahvalta mieheltä, jonka aina tyytymätön nalkuttava vaimo karkasi kiertävän sirkusseurueen matkaan. Kyläseppä ei ollut päässyt hoitoon, sillä kaikki laitokset oli joku nuorisojärjestö räjäyttänyt, vaan hän sai oleilla kotitanhuvillaan. Siellä hän istui vanerimökkinsä piimätölkeistä tehdyillä portailla valkoisessa palttinassaan kesät talvet, avojaloin, ja loitsusi luontoa, joka katseli häntä mykin, laajentunein silmin. Joskus hän sai herrankiitoskohtauksia ja ampui kylänraitilla kulkevia ritsalla, silloin hän joutui päiväksi pariksi varuskunnan päävartioon. Siellä häntä ei vihattu vaan päivystävä upseeri, muuan pihkaniska kersantti, tarjosi hänelle viinaakin ja laulatti.