Hänen katseensa kimmelsi hiljentyneessä kokoussalissa. Monikaan meistä ei uskonut, mitä hän sanoi – tai ei halunnut uskoa. Hän itse oli kuitenkin tiedoistaan vakuuttunut. Hän sanoi jo myyneensä merenrantatalonsa ja irtaimen omaisuutensa ja varanneensa matkaliput. Hänen lähtöään oli vaikea hyväksyä, vaikka häntä nyt vihattiinkin. Tämän kaiken keskellä minulle tuli huoli hänen linnustaan. Olin kerran ollut vieraisilla hänen luonaan ja hän oli esitellyt sitä. Se oli noita tropiikin värikkäitä laululintusia, jonka hän oli joskus tuonut matkaltaan. Se lauloi niin haikean kauniisti, että ennen kuin huomasinkaan, suuret kyynelkarpalot vierivät poskiani. ”Se laulaa kotimaansa ikävää”, hän sanoi. Kysyin, päästikö hän sitä koskaan vapaana lentelemään. Hän sanoi kerran yrittäneensä. Hän vei häkin hiljaisena kevätaamuna puutarhaan. Oli lämmin, satoi tihkua. Hän avasi häkin oven. Kesti kauan, ennen kuin lintu uskalsi häkin suulle. Sitten se äkkiä pyrähti suuren hopeapajun latvaan. Juuri sillä hetkellä aurinko pilkisti pilvien lomasta ja linnun sulkapeite alkoi leimuta kaikissa sateenkaaren väreissä. Se lauloi täyttä kurkkua, mutta hiljeni kohta ja vetäytyi oksan suojaan, lähemmäs puun runkoa. Taivaalla liiteli haukka. Hän hamusi siinä samassa kouriinsa kuivia oksia ja heinää ja sytytti pihalle savuavan nuotion. Savun turvin hän aikoi saada linnun takaisin häkkiin, pois haukan ulottuvilta. Hänen oli kiivettävä runkoa pitkin ylös ja lopulta hän sai pitävän otteen sen jalasta. Lintu parahti, kun hän otti sen käteensä ja sulki nopeasti takaisin häkkiin. Siitä päivästä lintu lopetti laulamisen. Hän houkutteli sitä laulamaan ruokkimalla sitä siemenillä ja herneillä, mutta se pysyi vaiti, lihoi vain alati. Hän suki notkeilla hyväntuoksuisilla rasvoilla sen höyhenpeitettä ja näytti sille kuvia sen villinä elävistä tropiikin sisaruksista, mutta mikään ei auttanut. Sitten hän erään kerran tuli lukeneeksi sille runoa, joka kertoi kevätillasta äärettömyydessä, junanlähdön jälkeen.